No niin, viimein on päästy tähän pisteeseen, että Stolen on loppumaisillaan. Kiitän jo tässä vaiheessa kaikkia lukijoita, jotka olette sivuille eksyneet ja tarinaa kommentoineet. Kuten jo aikaisemmin hieman epäilin, Stolenin loputtua vetäydyn "tarinapuolella" tauolle, mutta Eternityt jatkuvat aivan normaalisti.

Tämä osa on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan muodossa. Huomasin, että alussa käytin Shaunia kertojana, mutta viimeisimmissä osissa se on ollut kolmas persoona...

Ps. Jotkut jo arvasivat, ketä otsikkokuvassa on. ;)

Olkaa hyvä, Stolenin 6. ja viimeinen osa:

 

 

Rachael avasi jääkaapin oven hiljaisuuden vallitessa asunnossa. Lasipurkit kilisivät kovaäänisesti toisiaan vasten, ja nenään tulvahti unohtuneiden ruoantähteiden löyhkä. Tyttö noukki nopeasti tarvitsemansa ruoka-ainekset käsiinsä ja sulki sitten oven pidätellen pahoinvointiaan.

Shaun oli viikon verran ollut vaiti, maannut vain missä milloinkin ja odottanut jonkinlaista merkkiä Kittystä ja vauvasta. Rachael oli aluksi yrittänyt pitää jonkinlaista keskustelua yllä ja kehittää heille tekemistä odottelun ajaksi, mutta luopunut ajatuksesta huomatessaan sen hyödyttömyyden.

"Shaun? Haluatko osan munakkaasta?"

Huoneen läpi kantautui hiljainen murahdus, joka ilmeisesti tarkoitti "kyllä". Rachael rikkoi kaksi ylimääräistä munaa ja pilkkoi paprikat pieniksi palasiksi niiden joukkoon.

"Et viitsisi hakea edes sitä lehteä sisälle, siellä näyttää satavan." hän jatkoi huokaisten kyllästyneenä katselemaan Shaunin tekemättömyyttä. Tuolinjalat narahtivat äänekkäästi pitkin lattiaa, ja askeleet suuntasivat ovelle.

Shaun piteli sisään tullessaan vettynyttä sanomalehteä, ja istuutui sen kanssa sohvalle. Hän selasi hajamielisenä sivuja löytämättä mitään mielenkiintoista luettavaa. Juuri aikeissaan heittää lehden sivuun, hänen silmäänsä osui puoli aukeamaa peittävä valokuva kahdesta ihmisestä, jotka hymyilivät hänelle ärsyttävän iloisina.

"Löysitkö kenties jotain mielenkiintoista?" Rachael kysyi uteliaana huomatessaan ettei Shaun enää rapistellut lehteä hermostuneena. Tämä ei vastannut, tuijotti vain lamaantuneena kuvaa ja sen alla virtaavaa tekstinpätkää, joka jokaisella lukukerralla pisti hänen rintaansa kovemmin.

"Shaun?"

"Täten meillä on ilo juhlistaa poikamme Matthias Damonin, ja hänen ihastuttavan morsiamensa Farrah Keatonin häitä tänään Dalesvillen vanhalla kirkolla kello 15.00. Juhlaseremoniaa jatketaan illemmalla Damonien kartanolla, jonne kaikki kutsutut juhlavieraat ovat tervetulleita. Tapahtumaa valokuvaavat voivat ilmoittautua etukäteen numeroon: xxx-xxxxx

Toivotamme pojallemme ikimuistoista ja ihanaa hääpäivää

Herra ja Rouva Damon"

Shaun tunsi karvaan pettymyksen nousevan ylös kurkkuaan, ja irvisti pariskunnan iloiselle kuvalle ennen kuin heitti lehden lattialle. Rachael katsoi pojan reaktiota sivusilmällä, muttei reagoinut siihen.

"Tule syömään, ruoka on valmista."

"Surkea säätiedotus." Shaun yritti valehdella varsin huonosti istuuduttuaan pöytään. "Lupasivat pelkkää räntää koko loppuviikolle."

Rachael nyökytti myöntyväisenä päätään ja vaihtoi puheenaihetta: "Mitenköhän Kitty voi? Roger sanoi menevänsä tänään sairaalaan katsomaan sitä. Kuulemma se ja vauva pääsee pois jos kaikki on hyvin."

"Mmmhmm.." Shaun yritti puhua suu täynnä ruokaa. Rachael oli positiivisesti yllättynyt tästä yrityksestä kommunikoida, viime aikoina tyttö tunsi lähinnä puhuvansa seinälle.

"Onks kaikki siis hyvin?" Shaun jatkoi nielaistuaan. "Kitty siis synnytti jo?"

"No hyvä että se tieto meni viimein perille. Oon jo pari päivää yrittänyt puhua asiasta, mutta sun ajatukses taitavat olla aivan muualla? Mitä sä oikein mietit?"

Shaunin vatsaa väänsi taas ikävästi. Hän ei missään nimessä aikonut kertoa Rachaelille Mattista. Se oli tarpeetonta, ja lisäksi aivan liian tuskallista. Miten ihmeessä hän koskaan antoi asioiden mennä niin kuin ne menivät? Missä vaiheessa hän oikein myönsi itsellensä luvan rakastua?

"Ei mitään ihmeellistä, kunhan vain --"

"SHAUN! TIESIN ETTEI SUSTA OLE MUUTA KUIN HARMIA, SENKIN PIENI PASKIAINEN!"

Rogerin ääni kajahti uhkaavasti auki vetäistyltä ovelta, ja Rachael oli niellä ruokansa väärään kurkkuun. Shaun puolestaan tunsi lihastensa jännittyvän pelosta. Mitä hän nyt oli tehnyt? Oliko Roger saanut tietää hänen karkuretkestään?

"SE ON SUN ÄPÄRÄS! MUN NAISENI KANSSA! SAAT OLLA VARMA ETTET SELVIÄ TÄSTÄ HENGISSÄ, TUOLLAISET SELKÄRANGATTOMAT NILVIÄISET EIVÄT HYPI MUN SILMILLENI."

Rachael ja Shaun pomppasivat ylös tuoleiltansa ja loivat nopean katseen toisiinsa. Eniten yllättynyt oli Rachael, joka kuiskasi kauhuissaan: "Shaun, mitä sä olet mennyt tekemään?"

Roger harppoi nopein askelin Shaunin eteen ja suorastaan uhkui vihaa. Rachael yritti epätoivoisesti saada miestä rauhoittumaan, mutta tämä ei kuunnellut.

"NO? ONKO SINULLA JOTAIN SANOTTAVAA ASIAAN, ENNEN KUIN MURSKAAN PIENEN KALLOSI LATTIAA VASTEN?!"

Shaun nielaisi.

"Olen pahoillani." hän totesi lyhyesti ja seurasi tiiviisti Rogerin jokaista liikettä perääntyessään tästä hieman kauemmas. Sanoilla oli kuitenkin vain tilannetta huonontava vaikutus, sillä Shaun oli näkevinään kuinka miehen sieraimet suorastaan laajenivat raivosta.

"SÄ OLET PAHOILLASI? LUULETKO ETTÄ SE PELASTAA SUT TÄSTÄ TILANTEESTA!"

Shaun pudisti lähes näkymättömästi päätään, ja tunsi kuinka sydän hakkasi rinnassa villinä. Roger puristeli käsiään nyrkkiin, kuin miettien parhainta tapaa lopettaa Shaun. Rachael voihkaisi kuuluvasti miehen takana, ja juoksi itkuisena pois huoneesta.

Hänestä ei pahemmin ollut apua tiukan paikan tullen.

Shaunin katseen herpaannuttua sekunniksi, oli Roger jo puristanut kätensä hänen kurkkunsa ympärille. Shaun yritti kakoa viimeisiä henkäyksiä ilmaa, ja tunsi kuinka menetti tajuntansa hiljalleen. Jostain kaukaa, hämärän rajamailta kuului vielä tuttu ääni, joka oli pelastanut hänet aikaisemminkin.

"Roger lopeta! Älä tee sitä!"

Kittyn hätääntynyt ääni kuului ovelta, jossa hän seisoi pidellen pientä nyyttiä käsissään. Nyyttiä, jota Shaun tuskin tulisi koskaan näkemään.

Pienellä pojalla oli Shaunin silmät, ja hänen kulmakarvansa kielivät muutenkin tummista piirteistä. Lasta katsoessa ei ollut epäilystäkään, kuka oli oikea isä. Kitty ei olisi koskaan halunnut Shaunille käyvän pahaa oman huolimattomuutensa takia.

"Roger kiltti, minä rukoilen sinua."

Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, sillä miehen kädet vain puristuivat kovemmin Shaunin kurkun ympärille, kunnes tämä lopetti sätkimisen.

"PÄÄSTÄ IRTI HÄNESTÄ VÄLITTÖMÄSTI!"

Uusi, käskevä ääni sai Rogerin otteen höllääntymään, ja veltto Shaun lysähti lattialle tajuttomana.

"ET KOSKE HÄNEEN,ONKO SELVÄ?" Rachaelin ääni oli jähmettänyt Rogerin paikoilleen, ja hän katseli hölmistyneenä tämän suuntaan.

"No mutta Rachael, älä nyt pienistä suutu."

"PUHUT JOS ANNAN SIIHEN LUVAN, MUUTEN PIDÄT PÄÄSI KIINNI. ONKO SELVÄ?"

Rachael tärisi kauttaaltaan, hänen kasvonsa olivat vääntyneet virneeseen joka oli inhoa täynnä. Käsissään hän piteli asetta, jonka piippu oli huterasti asetettu osoittamaan kohti Rogeria.

Mies naurahti huvittuneena näylle.

"No niin, laske se ase alas niin puhutaan asiasta."

"EN!"

"Rachael, me molemmat tiedämme että et osaa etkä pysty ampumaan sillä." Rogerin vakuuttava sävy sai tytön hetkeksi epäröimään otettaan aseen kahvasta, kunnes se terästäytyi uudelleen.

"Sinä....sinä et enää ikinä sano mitä minä saan ja en saa tehdä!"

Ja hän veti liipasimen pohjaan.

Pamauksen ääni lamaannutti Rachaelin ja Kittyn, jotka seurasivat tapahtumia kuin hidastetussa elokuvassa. Rogerin kasvot ehtivät vääristyä kauhusta, ennen kuin luoti lävisti hänen rintansa. Mies hoippui muutaman sekunnin murto-osan paikoillaan, kunnes kaatui selälleen lattialle valtavan ryminän saattelemana.

Samassa Shaun avasi silmänsä pelästyneenä. Hän kakoi henkeään hetken, tuijotti ihmeissään ympärilleen ja nousi lopulta varovasti istumaan.

"Mikä se oli?" Shaun pakotti itsensä kysymään, vaikka puhuminen sattui ja päässä kohisi niin ettei hän nähnyt kunnolla eteensä. Jostain läheltä kuului Rachaelin niiskautus.

"Roger..." tyttö takelteli sanan ääneen ja vapisi kauttaaltaan. Nyrkkiin puristettu käsi piteli edelleen asetta, ja silmät olivat naulittuina elottomaan Rogeriin.

"Roger on kuollut.."

 

 

OOOO

 

 

Taivaalta sateli taas valkoisia haituvia, kun hiljainen joukko poistui pihapiiristä synkännäköisten pilvien täytettyä taivaan. He olivat pakanneet kaiken tärkeimmän mukaansa, ja jättäneet entisen elämänsä nuhjuisten ovien taakse.

Muut Rogerin alaisina toimivat tytöt olivat vielä jääneet valitsemaan parhaimpia tavaroitansa, mutta ensimmäinen nelikko aloitti jo matkansa kohti uutta elämää.

Rogerin kuoltua he eivät voineet, saatikka halunneet jäädä asumaan nykyisiin asuntoihinsa.

"Olen helpottunut." Amber huokaisi katsahdettuaan vielä viimeisen kerran taaksensa. "Helpottunut, mutta samalla harmissani. Tämä oli koko elämäni, kaikki mitä minulla oli."

Rachael nyyhkytti edelleen hiljaa, ja Kitty käveli Shaunin rinnalla heidän perässään. Pieni Claus-poika oli epätavallisen rauhallinen äitinsä sylissä.

"Mihin me tästä jatkamme?" Amber jatkoi välittämättä vaitonaisesta seurastaan. "Onko teillä mitään suunnitelmia?"

Kysymys oli muiden paikallaolijoiden mielestä surkuhupaisa. Lähtö oli tullut heidän tietoonsa vain minuutteja ennen muita, täysin suunnittelematta.

"Mennään metrolle." Shaun ehdotti. "Sillä pääsemme kaikista nopeiten pois tästä kaikesta."

 

OOOO

 

 

Kiskot kirskuivat vaikertaen, kun metro pysähtyi hiljalleen aseman eteen päästämään ihmiset kulkemaan sen ovista sisään ja ulos. Matkustavat poistuivat laiturilta kukin omalle taholleen jättäen jäljelle vain kolmikon, joka kuumeisesti yritti sopia päämääräänsä.

"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole varaa muuttaa kovinkaan kauas täältä. Roger ei jättänyt paljoa käteistä saataville" Kitty pudisti päätään Rachaelin ehdotukselle muuttaa ulkomaille. "En kuitenkaan sano, etteikö se olisi sinulle mahdollinen ratkaisu."

Shaun katsahti Kittyn vasempaan käteen, jossa kiilteli edelleen Rogerilta saatu kihlasormus.

"Panttaa tuo. Oon varma että siitä irtoaa ainaki muutama sata simleonia."

Kitty nosti hämmästyneenä kättään, jonka nimettömässä killuva kivi kimalteli neonvalojen osuessa siihen. "Tosiaan, olin aivan unohtanut...Mutta Clausin takia en siltikään voi..."

Hän sytytti tupakkansa ja imi sitä hartaasti pohtien samalla jotain.

"Shaun, mitä sinä ajattelit tehdä? Muutatko minun ja Clausin kanssa vai lähdetkö Rachaelin mukaan?"

Shaun räpäytti pari kertaa hämmentyneenä silmiään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi mitä itse aikoisi nyt elämällään tehdä. Hänellä oli kyllä suunnitelma mutta...

"Sähän lupasit tulla mun kanssani ulkomaille, etkö muista? Aiotko pettää lupaukses?" Rachaelin onnettomat kasvot näyttivät nyt vielä surkeammilta. Oli ihme että tyttö sai pidettyä itsensä kasassa. Shaun väisti tämän kysymyksen kylmästi. Hänellä oli jotain aivan muuta mielessään.

"Mä oon pahoillani, mutta mun täytyy nyt mennä. On yksi asia joka kaipaa selvitystä." hän pomppasi ylös tuoliltaan eikä katsonut Kittyä tai Rachaelia edes silmiin. "Sitten en ainakaan voi koskaan katua sitä, etten yrittänyt."

Hän loi vielä katseen rikkinäisiin lastenrattaisiin, jotka he olivat löytäneet kadun varrelta pikku-Clausille. Poika näytti nukkuvan rauhallista untaan. Kitty tumppasi savukkeensa penkille ja huokasi:

"Selvä sitten. Koita pitää itsesi hengissä Shaun. Soittele."

Rachael painoi päänsä vielä syvempään kumarrukseen ja yritti salata Kittyltä kyyneleensä. Shaun heilautti heidän suuntaansa kättään, ja käveli sitten ylös portaita takaisin kadulle.

"Kunpa vain ehtisin ajoissa..." hän tokaisi ääneti.

 

 

OOOO

 

 

Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla pieni ihmisjoukko valmistautui todistamaan odotettuja häitä. He ihastelivat kaupungin Vanhan Kirkon arkkitehtuuria ja kuikuilivat kärsimättömästi penkeiltään oven suuntaan. 

Kaikista hermostunein taisi kuitenkin olla Matt, joka tuijotti kelloaan jatkuvasti. Hän ei totta puhuakseen olisi halunnut seisoa siinä kaikkien edessä kuin näyteikkunalle asetettu koiranpentu, ja odottaa tulevaa tuomiotaan. Farrah oli kylläkin erittäin hurmaava ja hyvätapainen nainen, mutta... jotain kuitenkin puuttui.

Mattin katse harhaili vieraisiin, joiden keskeltä hän tunnisti omansa ja Farrahin vanhemmat. Heidän kasvoillaan loisti omahyväinen ja levollinen ilme, eikä tietenkään suotta. Heidän lapsensa oli pian saatettu hyvämaineiseen avioliittoon, eikä pelkoa suvun sammumisesta enää ollut.

Käytävältä johtava massiivinen ovipari aukesi, ja niiden raosta sisään kirkkoon astui valkoiseen silkkimekkoon soinnustautunut nainen. Hän piteli käsissään valkoisia ruusuja, joiden voimakas tuoksu tulvahti lähellä istuvien vieraiden ulottuville.

Farrah hymyili hartaasti, ja räpytteli pitkiä silmäripsiään Mattille näyttäen lumoavan kauniilta. Hiljalleen häämarssin saattelemana hän lipui lähemmäs alttaria, jossa tuleva aviomies jo odotti.

Todellisuudessa Matt yritti nähdä Farrahin yli ovelle, mutta siellä ei näkynyt ketään. "Lopeta jo tuo haahuilu" mies komensi itseään ja puki kasvoilleen vaivalloisen hymyn.

"Voimme ilmeisesti aloittaa toimituksen?" pappi kysäisi hiljaa hääparilta, kun nämä olivat asettuneet seisomaan vierekkäin ruusukäynnösten alle. Matt ei saanut sanottua mitään, mutta Farrah nyökäytti päätään hänen puolestaan.

"Hyvä on."

 

OOOO

 

 

Shaun puuskuttii raskaasti syöksyessään sisään kirkon ovista. Hänen oli jo valmiiksi vaikea hengittää, ja nyt keuhkot suorastaan huusivat tuskasta. Nyt hän ei kuitenkaan pystynyt pysähtymään, sillä se olisi kuluttanut muutenkin tiukilla olevaa aikaa.

"Älä anna sen tapahtua viel --"

Askeleet pysähtyivät kuin seinään Shaunin riuhtaistua kappelin ovet auki. Hänen henkensä salpautui hapenpuutteen ja edessä avautuvan näkymän vuoksi. Se ei voinut olla mahdollista.

Se ei kertakaikkiaan voinut olla mahdollista.

Hän oli myöhästynyt.

Matt irroittautui Farrahista kuultuaan kolinaa ovien suunnalta ja kääntyi tulijan puoleen silmät hämmästyksestä laajentuneina:

"Shaun?"

"Mitä sinä...mitä sinä täällä teet?"

Vieraatkin käänsivät viimein päänsä keskellä käytävää seisovaa Shaunia kohden, ja alkoivat supista hiljaisella äänellä keskenään. Shaun tunsi kuinka hänen kurkkuuan kuristi, kuin Rogerin kädet olisivat uudelleen tarttuneet siihen. Hän haki mielessään sanoja, koitti päättää jäisikö siihen vielä seisomaan, vaiko juoksisi pois.

"Tulin vain sanomaan, että rakastan sinua."

Se oli nyt sanottu, ääneen, kaikkien kuullen. Sanat, joista jokainen oli täysin totta, niin paljon kuin Shaun itse sitä yrittikin kieltää. Vaikka hetki niille oli täysin väärä, se saattoi olla viimein jonka hän saisi kokea Mattin lähettyvillä.

Matt sulki huokaisten silmänsä, ja hänen kätensä haroi hiuksia mietteliäästi. Shaun odotti kuulevansa edes yhden sanan miehen suusta, mutta tämä pysyi täysin vaiti.

Mutta joku toinen ei pysynyt.

"KUINKA KEHTAAT RYNNÄTÄ TÄNNE KESKEN KAIKEN! Tämä on yksityistilaisuus, etkä tiedettävästi ole saanut kutsua. Poistu välittömästi, ennen kuin kutsumme poliisit paikalle."

Rouva Damon oli pompannut ylös paikaltaan ja huusi nyt otsasuoni pullistuneena Shaunin edessä. Hän oli joutunut jo kertaalleen korjaamaan pojan aiheuttamia harmeja, ja nyt se ei todellakaan saisi toistua.

"Pyydän anteeksi, rouva Damon." Shaun vastasi rauhallisena. "Olin joka tapauksessa lähdössä pois, älkää antako minun häiritä enempää."

"Jos minä vielä ikinä näenkään sinut niin..."

"Ei huolta, muutan pois kaupungista. Ette näe minua enää ikinä."

Shaun kääntyi jo lähteäkseen, mutta tunsi sitten polttavaa halua sanoa muutaman sanan tyynen rauhallisesti seisovalle Farrahille. Nainen näytti katselevan häntä arvioiva katse silmissään.

"Ja mitä teihin tulee, tuore rouva Damon. Olen vilpittömän onnellinen puolestanne. Mattia parempaa miestä ei ole olemassakaan."

"Toivotan teille onnellista loppuelämää."

 

 

OOOO

 

 

"HITTOHITTOHITTOHITTO!" Shaun lateli mielessään pinkoessaan ulos kirkosta hämärtyvään iltaan. Auringonvalo maalasi kaupungin oransinpunaiseen loistoon, jonka kauneutta hän ei nähnyt suljetuilta silmiltään.

"Oliko pakko mennä sinne nolaamaan itsensä täysin, kaikkien niiden ihmisten eteen? Enkö ole jo tarpeeksi kiduttanut itseäni tällä asialla?"

Shaun tunsi olevansa vihainen, pettynyt ja samalla toivottoman surullinen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa verkkokalvoihinsa syöpyneen kuvan Mattista suutelemassa tulevaa vaimoaan, ja sitä kuinka kylmästi hän oli katsonut silmiin.

Se ei ollut enää se sama Matt, jonka hän oli joskus tuntenut.

Voimat tuntuivat ehtyvän jaloista ennen kuin Shaun oli päässyt edes kadunpätkän loppuun, ja hän valui kivistä aidanreunaa alas kylmälle katukivetykselle. Kaikki suunnitelmat olivat menneet uusiksi, mikään ei ollut enää niinkuin ennen. Hapuiltuaan hetken taskujaan hän tavoitti vanhan matkapuhelimen, jonka oli joskus saanut asiakkaaltaan lahjaksi. Shaun näppäili tärisevin sormin ruudulle numeron, ja painoi vihreää luuria.

Puhelin tuuttasi muutaman kerran, ennen kuin toisessa päässä vastattiin.

"Haloo, onko tämä Dalesvillen poliisissa?"

"Hienoa. Kuulkaas, minulla on teille yksi uskomaton tarina kerrottavanani..."

 

 

 

 

THE END

Kiitos kaikille lukijoille, olette mahtavia. :)