Ylitin suorastaan itseni tämän osan kanssa, sain sen yhdessä illassa valmiiksi! :o Toivottavasti pidätte siitä, vaikka se onkin lyhykäinen. Tämän jälkeen tulee viimeinen osa, joka sisältää todella paljon kaikkea. Saa nähdä moneenko kuvaan saan sen kaiken tiivistettyä, voi tulla aikamoinen kuvaryöppy :S

Aloitetaan nyt ensiksi kuitenkin tämän osan parissa, jossa selviää, kuka otsikkokuvan nainen on.

 

 

Ilma kylmeni sitä mukaa, kun kello tikitti eteenpäin. Olin ilmeisesti ajatuksiltani niin turta, etten tuntenut jäätyväni vaikka huuleni tärisivät sinisinä.

En voinut edelleenkään uskoa sitä, mitä Kitty oli noin tunti sitten näyttänyt minulle. Albumin, joka oli täynnä lehtileikkeitä kidnappauksestani. Taisin olla silloin noin vuoden ikäinen, ja nimeltäni Nicky. Nicky Malone. Rakastettu ja kaivattu pikkupoika, joka joutui vääriin käsiin jäädessään hetkeksi yksin lastenvaunuihinsa ostoskeskuksessa.

Nyt viimein ymmärsin nimeni ironian, jonka "ottoisäni" Roger oli keksinyt. Stolen. Varastettu perheeltään, riistetty heiltä. Tunsin puistatuksen kulkevan pitkin kehoani, ja puritin käsiäni nyrkkiin vihaisena.

Että se mies kehtasikin, kaikki nämä vuodet luulin olevani hänelle kiitollisuudenvelassa pelastamisestani, kunnes nyt kävi ilmi ettei mikään ollut niin kuin olin kuvitellut.

Elämäni kulissit romahtivat kaikki yhdellä kertaa, enkä tiennyt mistä nyt jatkaisin.

Palaisinko takaisin, vaiko en? Etsisinkö vanhempani? Ilmestyisinkö Mattin oven eteen, selittäisin hänelle kaiken, ja karkaisin hänen kanssaan etelän lämpöön, kuten olimme suunnitelleetkin?

Pysähdyin tiputtamaan viimeisen kolikkoni talonkulmalla seisovaan automaattiin. Kylmyydestä kangistunut kurkkuni janosi jotain juotavaa.

Ja sisäinen haluni janosi jotain aivan muuta: kostoa.

Haudoin pääni sisällä suunnitelmaa, kuinka saisin Rogerin vastuuseen kaikista kauheuksistaan mitä hän oli minulle ja läheisilleni tehnyt. En sietäisi häneltä enää mitään, mutten voisi noin vain rynniä hänen ovelleen ja työntää veistä hänen rintaansa.

Se olisi liian helppoa. Ja aivan liian huolimatonta kiinnijäämisen osalta.

Miettiessäni eri vaihtoehtoja, sivuutin erään hienon ravintolan ikkunarivistön, ja pysähdyin niille sijoilleni. Olin aivan varma, että näin syrjäsilmällä erää tutut kasvot. Käännyin hitaasti paikallani kohti ikkunoita, kunnes kädessäni oleva tölkki luiskahti otteestani ja kolahti kadulle jalkojeni viereen.

En voinut uskoa silmiäni. Oliko se mahdollista?

Oliko se oikeasti Matt?

Näin mainiosti sisälle ravintolaan, vaikka ikkuna heijastikin kalvenneen kuvajaiseni näkymän eteen. Matt istui pitkän, vaaleanvihreään silkkiliinaan peitetyn pöydän toisessa päädyssä, ja kilautteli iloisena shampanjalaseja vierellään olevan naisen kanssa. Heillä näytti olevan erityisen hauskaa keskenään, vaikka pöytäseurue koostui heidän lisäkseen kahdesta kauniisti puetusta naisesta.

Tunsin jonkun muljaisevan vatsassani ikävästi. En halunnut katsella tilannetta enempää.

Heillä oli liian hauskaa. Matt näytti liian onnelliselta.

Ja minun maailmani tuntui tummenevan entisestään. Viimeisin toivonkipinä oli sammunut.

Juoksin jälleen kerran todellisuutta pakoon, en halunnut kohdata sitä silmästä silmään. Ehkä jos nukkuisin hyvin ensi yön, asiat ja pääni selkiytyisivät, ja tajuaisin kaiken olevan vain unta.

Vain kauheaa, painajaismaista unta.

 

 

OOOO

 

 

Rachael viipyi ovella monen tovin, ennen kuin sai koottua tarpeeksi rohkeutta astua siitä sisään. Rahatukku poltteli hänen takataskussaan, ja ulkoa opetellut vuorosanat pyrkivät jo ulos suusta.

Siirrettyään kätensä yhä uudestaan ja uudestaan pois ovelta, Rachael viimein painoi napakasti rystysensä sen puupintaan, ja koputti kolmesti. Hän ei jäänyt odottamaan sisältä kuuluvaa vastausta, vaan tarttui ovenkahvaan ja väänsi sen auki. Sisältä kuuluva tanssimusiikin pauhu koveni sitä mukaa kun ovi avautui, ja pian se oli yhtä huminaa tytön korvissa.

Roger istui pinkillä sohvallaan ilmeettömänä, eikä nostanut katsettaan vaikka Rachael oli astunut sisään hänen toimistoonsa.

"Mitä asiaa?" mies murahti tyytymättömänä, ja sai Rachaelin perääntymään askeleen ovea kohti. Hänen täytyi pinnistää kaikin voimin, ettei olisi juossut siitä ulos.

"Jo riittää, sain ilmeisesti vieraita." Roger jatkoi samalla välinpitämättömällä äänellä, mutta kohdisti sanat tällä kertaa sermin takana olleelle Amberille. "Palaa myöhemmin takaisin."

Abmer lopetti hetkutuksensa, ja kääntyi ovelle lähteäkseen. Hän mulkaisi ohimennen Rachaelia, joka ei hievahtanutkaan paikaltaan. Oven pamahtaessa mielenosoituksellisesti kiinni Roger nousi sohvalta ja naulitsi katseensa tyttöön.

"No, mitä asiaa sinulla oli?"

"Minulla on rahat." Rachael sai kaksitettua ulos suustaan ja käveli varovasti lähemmäs Rogeria.

"Luulin ettet ole tänään töissä?" Roger hämmästyi kuulemastaan. "No mutta, ainahan minulle pieni lisätienesti kelpaa, olet kelpo tyttö."

Rachael nieleskeli kurkkuunsa noussutta palaa, ja jatkoi sitten miltein kuulumattomalla äänellä: "Ei kun...tarkoitin että minulla on rahat jotka...annan vapauttamisestani."

Rogerin ilme muuttui sekunnin ajaksi tyrmistyneeksi, kunnes hän puhkesii rohisevaan nauruun. "Mitä? Sinullako muka olisi kymppitonni tarkussasi? Rachael, pidän kovasti huumoristasi, mutta tuo menee jo hieman yli."

¨

Valehtelusta syytetty Rachael kimpaantui, ja veti tärisevin käsin koko rahatukun taskustaan iskien sen Rogerin käteen. "Tässä on, jos et usko! Koko summa yhdellä kertaa."

Roger laski rahat tyynen rauhallisesti kahteen kertaan, ja tunki ne sitten omaan povitaskuunsa. "Kiitos, näille tuleekin käyttöä."

Rachael odotti hetken miehen sanovan vielä jotain muuta, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi tuntea itsensä levottomasti, ja tarkisti missä mennään: "Niin että....saanko nyt mennä?"

Rogerin kulmat kurtistuivat hiukan. "Mene töihin siitä, luuletko että päästän sinut tuollaisesta pikkusummasta."

"Mutta, siinä oli kaikki mitä sanoit minun tarvitsevan..."

"Luuletko tosiaan pääseväsi tuolla summalla ulos täältä? Ei tule kuuloonkaan. Hanki minulle toinen kymppitonni viikon sisällä, niin saat luvan lähteä."

"Mutta.." Rachael alkoi tulla epätoivoiseksi, hän ei voinut uskoa korviaan. "Minä..tuo...siinä oli monen vuoden säästöt..."

"Sitten sinulla ei ole toivoakaan päästä pois. Valitan. Tuossa on ovi, voit käyttää sitä." Roger osoitti valkoista ovea heidän vierellään, joka ei suinkaan vienyt ulos.

"Etkö..etkö juuri sanonut että haluat minut takaisin töihin?"

Ivallinen hymy nousi miehen huulille, ja hän tarrautui Rachaelin käsivarsiin kovakouraisesti.

"Niin. Sinä teet töitä MINULLE."

 

 

OOOO

 

 

"Ja missä helvetissä sitä on oltu? Ajattele jos Roger olisi tajunnut poissaolosi?" 

Kittyn vastaanotto oli oikein mieltä lämmittävä, kun avasin kotioven kohmeisilla käsilläni. Sivuutin hänet sanomatta mitään, olin aivan liian väsynyt ja sekaisin riidelläkseni.

"Shaun, kuuletko sinä mitä..."

"Joo joo, anna jo olla. Sitä paitsi se ei ole sun ongelmasi mitä mä teen elämälläni. Et oo mun äiti tai mitään." tiuskaisin suutuspäissäni. Jäkättäminen ei tässä tilanteessa helpottanut oloani millään lailla.

Kaduin kuitenkin välittömästi sanojani, kun huomasin miten ne vaikuttivat Kittyyn.

"Shaun, sä olet mulle tärkeä, vaikka ymmärrän että oot vihanen mulle. Mä en vain...pystynyt mitenkään kertomaan sitä asiaa sulle aikasemminkin. Enkä olis varmaan nyttenkään kertonu ellei Roger..."

Kitty lopetti lauseen tukahtuneena kesken, mutta ymmärsin hyvin mitä se ajoi takaa. Ellei Roger olisi käyny muhun käsiksi ja näyttänyt oikean luontonsa, mun oikea lapsuuteni olisi jäänyt luultavasti kokonaan pimentoon.

Kaavin jääkaapista käteeni sen viimeisen einesruoan, jonka päiväyskin oli viimeviikkoinen. Halusin nyt jotain, joka täyttäisi vatsani ja lämmittäisi edes hetkeksi mieltäni. Kitty vääntelehti levottomana paikallaan ja yritti selvästi sanoa jotain:

"Shaun, mun pitäs..."

"Ei nyt Kitty."

"Mutta Shaun..."

"Voidaanko puhua tästä vaikka aamulla. Menisit säki nyt nukkumaan, sulla on toi vatsakin."

"Shaun kuuntele, ei tätä voi aamulla vasta käydä läpi!" Kitty korotti ääntään ja kuulosti jokseenkin hätääntyneeltä. Annoin uunin lämmittää ruoan omaa tahtiaan, ja siirsin huomioni sen lämpenemisestä kokonaan Kittyyn.

"No mitä?"

"Shaun, Rachael....Rachael tuli takaisin Rogerilta eikä...eikä voi hyvin. Siellä tapahtui jotain josta se ei halua puhua. Raukkaparka juoksi pelkissä alusvaatteissa meidän ovelle ja itki hysteerisesti. Se kysy ootko sä kotona."

Sisäinen vihani sai kuulemastani lisää potkua, ja käännyin Kittyyn päin silmät raivosta leiskuen. Näytin ilmeisesti pelottavalta, sillä hän säpsähti hiukan katsoessaan minua.

"Missä. Rachael. On." sain sihistyä hampaideni välistä ja pelokas Kitty osoitti vapisevin käsin makuuhuoneen ovea. Harpoin sen luokse pitkin ja nopein askelin.

"Rachael, oletko sä täällä?" huhuilin suljetun oven edessä, ennen kuin avasin sen ja astuin sisään. Hämärän huoneen toisessa nurkassa kyyhötti joku, joka niiskutti äänekkäästi. Se taisi olla Rachael.

"Mä en tiedä....miksi se..." tyttö hoki värisevällä äänellä ja tärisi kauttaaltaan. En osannut sanoa, oliko se pelon vai kylmyyden aiheuttamaa. Rachael oli kietonut kädet itsensä ympärille suojaksi ja katseli paikalleen jähmettyneenä surkeaa kuvajaistaan peilistä.

"Mä oikeasti Shaun luulin, että se päästää mut pois."

Astuin askeleen lähemmäs sitä.

"Näyttää kuitenkin siltä, ettei mullakaan ole toivoakaan päästä pois. Me jäädään tänne mätänemään koko loppuiäksemme."

Näin peilin kautta, kuinka aina niin huolitellun näköinen Rachael näytti nyt pineltä ja viattomalta levinneissä meikeissään ja itkuisissa kasvoissaan. Sydämeni raivo oli heltynyt, ja halusin vain sulkea tuon surkean olennon syleilyyni. Painoin käteni suojaavasti hänen ympärilleen, ja rutistin tärisevää ruumista hellästi.

"Älä murehdi, kyllä kaikki järjestyy."

Näin mielessäni takauman, jossa tämä asetelma oli aivan päinvastainen. Vielä noin kolme kuukautta sitten lohduttajan paikalla oli ollut Rachael, ja minä puolestani esitin silloin tärisevän mytyn roolia. Painoin karhean poskeni Rachaelin poskea vasten niin, että huuleni olivat miltein hänen korvansa juurella.

"Sitä paitsi, minä olen täällä sinun kanssasi aina. Et joudu olemaan yksin."

En tajua mistä revin nekin sanat esiin, mutta toivoin niillä saavani Rachaelin hieman rauhoittumaan. Nyyhkytys laantui hiljalleen, kunnes tyttö irroitti otteensa minusta ja loittoni kauemmas.

Vasta nyt tajusin kokonaan, ettei Rachaelilla ollut päällään kuin alushousut. Tuijotin hänen paljasta rintakehäänsä häpeilemättömän suoraan ja pitkään, kunnes tajusin viimein punastua ja kääntää katseeni. En ollut koskaan nähnyt Rachaelia ilman vaatteita, ja en voi kieltää, etteikö hän näyttäisi silloinkin hyvältä.

Rauhoittunut Rachael hymyili huvittuneena tajutessaan minun punastuneen, ja hapuili kättäni johonka tarrautui omallaan. Oloni oli hämmentynyt, enkä osannut torjuakkaan häntä.

Nostaessani katseeni huomasin Rachaelin silmäilevän minua tarkkaavaisesti, ja hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava hymy. Huoneessa oli muuten hiljaista, mutta kuulin äänekkäästi pamppailevan sydämeni lyönnit. Rachael avasi suutaan hieman raolleen, ja näytti hetken epäröivän sanojaan. Olin valmis kuulemaan mitä tahansa muuta, mutten juuri sitä:

"Shaun, minä rakastan sinua.Haluan olla kanssasi aina."

Siinä vaiheessa järkeni sumeni, ja tein kaiken tiedostamattani.

Ehkei se ollut niin paha asia. Me olimme kaksi eksyksissä olevaa sielua, jotka hädän hetkellä tarttuivat kiinni toisiinsa kuin pelastukseen.

Voisin ehkä oppia nauttimaan tästä, oppia nauttimaan Rachaelin seurasta ja yrittää rakastaa häntä. Näinhän se olisi helpointa ja kivuttominta, tekisin ainakin toisen meistä onnelliseksi.

Ehkä se tekisi minut itsenikin joskus onnelliseksi.

Tai todella onnettomaksi.

 

 

OOOO

 

 

Nousin sängystä niin hiljaa kuin suinkin osasin, sillä en halunnut herättää Rachaelia. Hän näytti kauniilta jopa nukkuessaan, enkä voinut olla huomaamatta pientä hymynhäivettä hänen kasvoillaan.

Se sai minut katumaan tekoani entistä enemmän.

En voinut käsittää, miksi annoin itseni tehdä sellaista. Pidin kyllä Rachaelista, mutta hänen kanssaan sänkyyn hyppääminen omien tunteiden tukahduttamiseksi oli pelkästään itsekeskeistä. Joutuisin katumaan tätä myöhemmin, kun Rachael haluaisi minusta enemmän mitä voisin hänelle tarjota.

Olin edelleen ja auttamattomasti rakastunut Mattiin, enkä voinut nähdä itseäni enää muiden kuin hänen kanssaan.

Halusin tehdä sen hänelle selväksi, välittämättä siitä mitä sen jälkeen tapahtuisi.

Puettuani päälleni revin nenääni liimatun laastarin irti, ja tutkin kasvojeni läpi kulkevaa arpea. Kun sitä kosketti sormella, se häipyi näkymättömiin, mutta palasi aina kun päästin irti.

Olohuoneessa oli hiljaista. Kitty nukkui luultavimmin yhtä sikeästi kuin Rachaelkin. Tai niin minä luulin.

"Shaun, minne sinä menet?" kuului kuiskaus sohvalta, jossa Kitty makasi silmät auki.

"Hoitamaan erään asian." 

"Et kai mene Rogerin luokse..."

"Ei, tämä ei liity häneen mitenkään. Hoitelen hänet myöhemmin."

Kitty ei vastannut mitään, ilmeisesti hän ei osannut päättä antaisiko suostumuksensa sille mitä haudoin pääni sisällä hänen lapsensa isän suhteen.

Se saisi kuitenkin vielä odottaa, meidän kaikkien onneksi.

 

 

OOOO

 

 

Olin yllättynyt, että Mattin talon ikkunoista loisti edelleen valoa, vaikka kello oli ties mitä. Emmin hetken kadunvarressa, menisinkö soittamaan ovikelloa, vaiko antaisin asian odottaa aamuun. Voisin odotella Kreivittären kopissa valoisampaa päivänaikaa pysyäkseni lämpimänä, taikka istuskella puolen kilometrin päässä sijaitsevassa kahvilassa.

Vatsaani väänsi jännitys, mutten osannut liikahtaa paikaltani mihinkään suuntaan. Kuuden kuukauden jälkeen oli lähes mahdotonta sanoa, olisivatko Mattin tunteet pysyneet ennallaan. Muistaisiko hän edes olemassaoloani?

Säpsähtin tuntiessani jonkun tökkäävän jalkaani ja katsahdin alas.

"Ai hei Kreivitär. Olet joutunut näemmä ulkoruokintaan?"

Iloisesti häntäänsä huiskuttava karvakasa katseli minua ruskeilla silmillään ja haukahti tervehdykseksi. Olin ihmeissäni saadessani niin lämpimän vastaanoton, vaikka olimme nähneet vain muutamia kertoja.

"Shhh, Kreivitär. Ei saa haukkua." yritin avuttomasti hiljentää läähättävää koiraa, joka haukahti joka kiellollani kaksi kertaa äänekkäämmin. "Hyi, tuhma koira. Istu. Maahan. Hiljaa. Lopeta jo!"

"Kuka siellä? Jätä koirani rauhaan, mokoma nuorisorikollinen!" Mattin ääni kantautui yhtäkkiä ulko-oven suunnalta. Kreivitär istahti kiltisti maahan makaamaan, ja katsahti minuun ruskeilla silmillään. Kirosin ja kiitin mielessäni sitä siitä, että se oli hankkinut omistajansa pihalle talosta. Olin vain liian hermostunut kääntyäkseni ympäri.

"Kuulitko? Ala vetää siitä tai soitan poliisit!" 

"Kylläpä kuulostat kovanaamalta, johan tässä rupeaa oikeasti pelottamaan." Heitin vitsinä. Matt taisi tunnistaa minut äänestäni, sillä hänen äänensä oli epäuskoa täynnä hänen kysyessään: "Shaun? Sinäkö siellä?"

Helpotuksen aalto pyyhkäisi lävitseni, ja ryntäsin häntä kohti niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin. Mattin katse oli hämmentynyt, hän ei selvästi uskonut silmiään seisoessani vain parinkymmenen sentin päässä hänestä. Hymyilin niin että poskiini sattui.

"Minä se olen."

Yritin tarttua Mattin lämpimään käteen, mutta hän irroittautui otteestani ja kääntyi poispäin. "Shaun, on parempi että menet." olivat hänen suustaan tulevat sanat, ja kesti hetken ennen kuin aivoni rekisteröivät niiden tarkoituksen.

"Mutta...minä tulin takaisin. Ikävöin sinua, Matt. Ja rakastan sinua edelleen."

Kuulin selvästi Mattin huokauksen, kun hän pysähtyi ulko-oven eteen avaamatta sitä. Kurkkuani kuristi, en osannut enkä halunnut kuvitella, mitä seuraavaksi olisi tiedossa.

"Shaun, unohda jo se kaikki. Se oli yhtä suurta erehdystä." hän kääntyi puoleeni surullinen ilme kasvoillaan.

"Ei, eikä ollut! Ei minulle. En vain päässyt tulemaan..." intin vastaan ja kohotin kättäni koskeettaakseni hänen poskeaan. Yritykseni kuitenkin torjuttiin.

"Älä tee tästä vaikeampaa kuin se on jo nyt. Olin valmis muuttumaan takiasi, valmis aloittamaan alusta jossain muualla. Minä tosiaan menin isäni eteen sanomaan suorat sanat ja irtisanouduin tehtävistäni. Pakkasin tavarat. Tilasin lentoliput. Olin tulossa hakemaankin sinua, kunnes sain puhelusi."

Matt jatkoi puhumista samalla kun laski vastahakoisen käteni takaisin alas. "Et tiedäkkään, miten vaikeaa oli saada takaisin vanhempieni luottamus. He olivat raivoissaan."

"En minä tahallani sitä tehnyt." Sain sanottua. "Jouduin arestiin, ja jos olisin nähnyt sinua niin..."

Ulko-ovi avautui Mattin selän takana, ja hän otti kiireesti etäisyyttä minusta. Tajusin vaieta ja tuijotin suu auki tulijaa.

"Kulta, onko kaikki hyvin? Tulisit jo takaisin nukkumaan."

Olin sanaton. Ovella seisoi nainen pieneen sinisilkkiseen aamutakkiin pukeutuneena, jonka kuvioina olivat mitä värikkäimmät kukat ja linnut. Matt oli raapivinaan oven saranoista jäätä, ja minä puolestin seisoin siinä aivan tyhmänä.

Nainen oli se sama, jonka oli nähnyt aikaisemmin Mattin seurana ravintolassa. Vasta nyt katsellessani hänen tuimiin, harmaisiin silmiin, kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.

"Kuka tämä nuorimies on?" nainen kysyi Mattilta, joka katsahti vuoroin minua, vuoroin häntä.

"Eeeeh..." yritin pelastaa tilanteen, johon lamaantunut Matt oli ilmeisen kykenemätön. "Tulin vain...mmm...kysymään tietä. Olen nimittäin hieman eksyksissä ystävistäni.."

Nainen katsoi minua edelleen tyytymätön ilme kasvoillaan, ja kysäisi sitten: "No, joko sait tietää kaiken tarvittavan. On todella epäkohteliasta herättää ihmisiä keskellä yötä omien toilailujen vuoksi."

Puristin huuleni yhteen etten olisi möläyttänyt mitään, sillä nähdessäni ohimennen Mattin ilmeen hän näytti hyvinkin kiitolliselta. Nyökkäsin vaitonaisesti hänelle ja naiselle, ja annoin sitten jalkojeni ohjata minut mahdollisimman kauas heidän talonsa pihalta.

Sydämeni tuntui repiytyvän riekaleiksi jokaisen askeleen kohdalta.

Voisivatko asiat enää tästä huonontua?

 

 

OOOO

 

 

"Kulta, sinun ei kannattaisi avata ovea kaikille maailman juovuksissa oleville nuorille. Heillä voi olla vaikka mitä mielessään, ties vaikka varastaisivat meidät." Farrah nurisi natisevalla äänellään ja astui hytisten takaisin asunnon lämpöön.

"Olen pahoillani, Farrah. Lupaan etten tee niin toiste." Matt vastasi katsoen naisen perään. Tämä nousi ylös portaita toiseen kerrokseen puhumatta sen enempää, ja Matt katsahti takaisin kaupungin suuntaan. Hän oli näkevinään kaukana talojen ohitse juoksevan hahmon, muttei osannut sanoa oliko tämä se keneksi hän luuli.

Lopulta kun hahmosta ei näkynyt enää jälkeäkään, Matt kääntyi pois ja lukitsi ulko-oven perässään. Hän tunsi pienen pistoksen sydämessään.

 

 

OOOO

 

 

"Tulithan sä vihdoin, mä luulin jo että olit kokonaan karannut." Rachaelin ääni kantautui olohuoneesta. Hän istui sohvalla ilmeettömänä, ilmeisesti pettyneenä siitä että heräsi yksin vuoteesta. En tajunnut pyytää mitään anteeksi.

"Huomenta vaan sullekkin. Missä Kitty on? Kai päästit sen nukkumaan makuuhuoneeseen, sillä on se vatsakin." totesin ja putsasin lumet kengistäni. Rachaelin ilme vaihtui kahden sekunnin aikana niin monesti, etten osannut enää tulkita millä tuulella hän oli.

"Ton siitä saa, kun huitelee jossain eikä oo kotona sillon ku tarvittas."

"Häh, mitä sä nyt tolla?"

"Sitä, ettei Kitty oo täällä."

Katsoin Rachaelia silmät auki rävähtäneinä. "Kuinka niin ei oo?"

"Se vietiin just sairaalaan. Synnytys alkoi ennenaikaisesti."