Tjaaha, taaskaan en keksinyt uutta otsikkokuvaa, mutta lupaan, että seuraavassa tulee olemaan. Koska silloin tavataan uusi sim. ;) Tämä osa on taas vaihteeksi yksi lemppareistani, koska...no...kerron sitten lopussa etten spoilaa mitään. Olkaapa hyvät, osa 4:

Ps. Tulette varmaan huomaamaan, että sain viimein päivitettyä poseboxini paperille. Ja jostain tuntemattomasta syystä Rogerin ja Mattin silmät ovat vaihtuneet mustiin, en todellakaan tiedä miksi. Älkää antako sen häiritä itseänne.

 

 

Kaupunki oli peittynyt ohuen lumikerroksen alle vain kaksi päivää myöhemmin, kun näin Mattin viimeisen kerran. En ollut vielä valmis tapaamaan häntä, päässäni pyöri liian monta tärkeää asiaa, jotka vaativat ratkaisua. Vaikka hänen kohdallaan päätökseni oli ollut selvä jo jonkin aikaa.

Kittyn raskaus ei helpottanut tilannettani ollenkaan. Olimme käyneet hänen kanssaan neuvolassa varmistamassa, oliko hän oikeassa, ja valkoisiin takkeihin pukeutuneet tädit nyökyttelivät päitään myöntävästi saadessaan testin tuloksen. Kitty oli jo hyvää vauhtia toisella kuulla. Eikä hän säästänyt minua siltäkään tiedolta, että saattaisin itsekin olla mahdollinen isä. Roger tosiaan riemastuisi, jos saisi kuulla siitä.

Minua puistatti aina kun ajattelinkin asiaa.

"Aiotko kertoa hänelle?" kysyin hermostuneena nojatessani puhelinpöytään. Kitty hieroi kipeää niskaansa kädellään ja väisti suoran katseeni.

"Vain sen mitä on pakko. Olen raskaana, ja hänestä tulee isä."

"Mitä jos se onkin...."

"Shaun, se on minimaalinen mahdollisuus verrattuna häneen. Ei maalata piruja seinille, ennen kuin asia on VARMA. Okei? Keksitään jotain, jos täytyy."

"Todella helpottava..." tuhahdin ja nousin kovalta lattialta. Selkääni särki.

"Ei tämä minustakaan ole helppoa, ei todellakaan!" Kitty kivahti loukkaantuneena ja näin hänen silmiensä taas kostuvan. Helkkarin hormoonit, miksi niiden piti ailahdella noin rajusti? Kävelin hänen luokseen, ja suljin hänet syleilyyni.

"Shh, noh noh. Älä itke, kaikki järjestyy parhain päin." valehtelin ja suukotin hellästi hänen otsaansa. En todellakaan tiennyt miten mikään voisi enää järjestyä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi romahtanut samaan aikaan ympäriltäni. Ainoa, joka minut piti tällä hetkellä kasassa, oli Matt. Halusin kiihkeästi tavata hänet, unohtaa tämän karun todellisuuden samalla kuin sulkisin hänen ulko-oven perässäni. Sitä paitsi, hän varmasti odotti jo kärsimättömästi vastaustani.

Puin Kittyn jo skus aikoja sitten ompeleman kaulaliinan ympärilleni, sillä ulkona puhaltava tuuli vaikutti todella purevalta. Kitty katsoi ääneti lähtöäni, ja käännyin vielä ovella hänen puoleensa hymyillen:

"Minulla saattaa mennä aamuun, älä turhaan odota koko yötä. Syö jotain, katso telkkaria ja rauhoitu. Sinä ja vauva tarvitsette molemmat lepoa."

Kun olin nähnyt hänen olemattoman nyökkäyksensä, käännyin takaisin ovelle päin, ja astuin ulos pakkasilmaan.

Rakastin talvea yli kaiken. Kaikki tuoksui ja näytti puhtaalta, kun lumi peitti kaikki kaupungin epäkohdat alleen. Hengitin syvään kylmää ilmaa, ja näin kuinka höyryävä hengitykseni rakensi huurua kaulaliinani reunalle. Nopeutin askeliani kävelystä juoksuun pysyäkseni lämpimänä.

Ja ehtiäkseni Mattin luo, ennen kuin hän palaisi töistä.

 

 

OOOO

 

 

Hiljainen kaupunki näytti satumaiseltä täältä kukkulan korkeuksista. Aivan kuin kaikki olisiva hiljentyneet katselemaan lumisadetta ikkunoistaan, sillä yhdelläkään kadulla ei näkynyt autoja taikka ihmisiä. Aloin palella siinä paikallani seisoessa, ja sytytin tupakan lämmikkeeksi. Kitkerä tervan ja muiden myrkkyjen savu täytti suuni ja sieraimeni, ja puhalsin ilmaan harmaita savurenkaita. En erityisesti pitänyt tupakoinnista, mutta siitä oli tullut huono tapa ajan myötä.

Lopulta, pitkän odotuksen jälkeen, näin jonkun kävelevän jalkakäytävällä hiljalleen kohti taloa. Matt näytti yhtä hyvältä kuin ennenkin, ja hillitsin haluni rynnätä hänen luoksensa. Sydämeni pamppaili jännityksestä, ja tunsin kuinka veri alkoi kohista sisälläni ennennäkemätöntä vauhtia. Poskiini palasi tervenoloinen puna.

"Luulin jo että jäät yötöihin." avasin keskustelun, kun Matt läheni minua ja ulko-ovea tervehtimättä. Hän nosti päänsä portaista ja katsoi suoraan silmiini. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

"Luulin jo että et koskaan enää halua nähdä minua." hän lopulta sanoi vapautuneen oloisesti, ja ahmi minua silmillään. Matt oli selvästi luullut, että viimekertainen oli minulle liikaa. Kuinka väärässä hän olikaan.

"Olen pahoillani." totesin vilpittömästi. "On vain ollut kaikenlaista....ajateltavaa." jatkoin, ja jätin kertomatta sen tarkempia yksityiskohtia sanalle "kaikenlaista". Mattin ei tarvitsisi tietää, sillä mitään tiedettävää ei välttämättä tulisikaan olemaan. Roger oli Kittyn lapsen isä.

Matt nyökkäsi poissaolevasti, ja kieritti avainta lukossa. Raskas metalliovi siirtyi pois paikoiltaan, ja astelin hänen perässään sisälle lämpimään.

Matt oli vaiti, ja niin olin minäkin. Tunsin välillämme olevan hiljaisuuden painon, ja se sai minut levottomaksi. Oliko hän kenties loukkaantunut siitä, etten ollut ehtinyt tänne jo neljä päivää sitten? Vai katuisiko hän sitä mitä sanoi minulle hotellissa?

Vatsaani kouraisi, en halunnut uskoa siihen vaihtoehtoon. Matt ei näyttänyt tekevän aloitetta minkään suhteen, joten tarrauduin hellästi häneen kiinni kuin hukkuvat pelastusrenkaaseen.

Mattin laukku putosi kolahtaen hänen kädestään, ja tunsin kuinka hänen hengityksensä kiihtyi.

"En tullut tänne rahan takia, Matt." kuiskasin hieman värisevällä äänelläni hänen korvaansa. Minua jännitti, tunsin lihasteni kiristyvän ja otteeni tiukkenevan tahattomasti Mattin rintakehällä. "Tulin kertomaan sinulle, että tunnen samoin."

Matt piti edelleen silmiään kiinni, ja hänen kulmansa kutristui mietteliääseen ryppyyn. Ehkei hän edelleenkään uskonut minun olevan tosissaan, vaikka koitin kuulostaa niin vakuuttavalta kuin suinkin osasin. Hänen hengityksensä tasaantui hiljalleen, ja tunsin vastustamatonta halua kääntää hänen kasvonsa puoleeni ja suudella,

Matt oli kuitenkin nopeampi.

Huomasin äkkiä seisovani seinä selkää vasten, Matt aivan kiinni minussa intensiivinen katse silmissään. Hänen kasvonsa olivat vain noin kymmenen sentin päässä omistani, ja hänen sieraimensa laajenivat jokaisella kerralla kun hän hengitti sisään. Oma sydämeni tuntui räjähtävän rintaani.

"Olethan tosissasi?" hän kysyi kuin varmistaakseen että voisi antaa itselleen luvan koskea minuun. Nyökkäsin lähes huomaamattomasti, silmiäni räpäyttämättä. En pystynyt irroittamaan katsettani hänestä, sillä pelkäsin hänen katoavan siitä jos sulkisin silmäni. Mattin käsi nousi haparoiden kasvoilleni, ja hän pyyhkäisi karheilla sormillaan hiuksia kasvojeni tieltä.

Silloin itsesuojeluvaistoni viimeiset rippeet sanoivat itsensä irti, ja painoin huuleni Mattin huulia vasten. En ollut koskaan tuntenut samanlaista tunnetta, en mitään niin aitoa kuin tämä hetki. Jos olisin myynyt sieluni yhdestä hetkestä, se olisi voinut hyvinkin olla tämä hetki.

Hetki, joka tuntui jatkuvan ikuisuuden.

 

"Rakastin kaikkea Mattissa, tajusin sen vasta nytten. Rakastin hänen nougatin ruskeaa ihoa, ja siihen ikuistettua mustaa lohikäärmettä. Hänen käsivartensa olivat vahvat, ja ne kantoivat minut vaivattomasti käsissään, kuin olisin höyhenenkevyt."

"Tiesin että minun olisi kuulunut olla sillä hetkellä aivan muualla, missä en olisi halunnut olla. Juuri nyt maailmaani mahtui vain yksi asia, yksi ihminen, joka täytti sen kokonaan ja auttoi minua näkemään asiat eri näkökulmasta."

"Jos vain olisin tiennyt, mitä tämä yö minulle tulisi maksamaan niin......no.....en olisi varmasti siltikään jättänyt sitä koskaan tekemättä."

 

 

OOOO

 

 

Herättyäni seuraavana aamuna Mattin ylisuuri paita päälläni huomasin olevani yksin. Aluksi jouduin katselemaan hieman ympärilleni, sillä pitkät yönet olivat sekoittaneet perusteellisesti ajan ja paikan tajuni. Marmorilattia tuntui kylmältä peiton alla lämmitettyjen jalkojen alla, ja aloin jo miettiä vaihtoehtoa jäädä sänkyyn. Keittiöstä kantautui kuitenkin herkullinen tuoksu, joka kutsui seireenin laulun tavoin minua luokseen.

Kävelin hämärän olohuoneen poikki, joka oli edelleen lempihuoneeni talossa. Se huokui kaukaisten etelänmaiden eksotiikkaa, ja toivoin salaa, että Matt joskus matkustaisi sinne kanssani.

Palasin haaveistani kuullessani takkatulen rätinän etäämmältä.

Iloisen oranssit lieskat lämmittivät mukavasti kylmettyneitä käsiäni. Olin todellinen vilukissa, vaikka rakastin talvea. Viereisen oven takana kuului lautasten kilinää ja ruokailuvälineiden kolinaa, joten tiesin Mattin viimeistelevän aamiaista. Väistin sivumalle, kun ovi äkisti avautui.

"Kas huomenta!" Matt  toivotti iloisesti hyräillen, ja hymyili niin että suupielet hipivat korvia. Käänsin katseeni takasta hänen suuntaansa, ja jäin tuijottamaan suurta lautasta, jonka päällä lepäsi kasa munia ja pekonia. Vatsani kurnaisi juuri sopivasti ilmaisemaan näläntunnettani.

"Arvasinkin sinun olevan nälkäinen. Tämä varmasti riittää täyttämään vatsasi."

"Kuule, sun olis todellakin aika harkita kokin ammattia. Sun ruoanlaittolahjat valuu hukkaan täällä neljän seinän sisällä." otin esille aiemminkin puhutun aiheen, ja Matt hymähti taas tavalliseen tapaan ehdotukselleni. Hän ei ottanut sitä tosissaan, vaikka olisi pitänyt.

"En edes tiedä, onko tämä syötävää." hän mutisi ja tarjoili ensimmäisen annoksen, jonka selvästi osoitti minulle. "Jos saisin sinut koemaistamaan tätä, niin katsotaan sitten onko minusta edes bensa-aseman nakkisämpylöiden lämmittäjäksi."

Pyöräytin silmiäni närkästyneenä, ja annoin vatsani ohjata minut paikalleni.

"Mitä jos perustettaisiin yhdessä yritys? Sinä kokkaisit ja minä...voisin vaikka tarjoilla. Miltä kuulostaisi?" heitin ehdotuksen puoliksi vitsillä ilmaan ja lappasin samalla haarukallani ruokaa suuhun niin paljon kuin sinne kerralla vain mahtui.Matt palasi keittiöstä oma lautanen käsissään, ja näytti huvittuneelta asettaessaan sen pöydälle.

"Ei lainkaan hassummalta, muttei myöskään yhtään realistiselta." hän totesi istuutuessaan tuolilleen. "Vaarinikin varmasti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi minun jättävän perheyrityksemme oman onnnensa nojaan ja siirtyisin niin rahvaanomaiseen touhuun."

"Etkö aikaisemminkin puhunut, että haluaisit jättää kaiken vanhan taakse, ja aloittaa alusta jossain aivan muualla? Nyt se saattaisi olla mahdollista." pyörittelin kättäni levottomasti pöydällä ja laskin haarukan lautaselle. En uskaltanut ilmaista asiaani suoraan, mutta yksi katse riitti kertomaan, että Matt tajusi mitä ajoin takaa. Hän laski varovasti kätensä omani päälle.

"Niin...nyt tosiaan saattaisi olla muutoksen paikka." hän puhui puoliksi itsekseen ja silitti kämmenselkääni hajamielisesti. Täysi vatsani kouraisi jännittyneenä, ja aloin jo kuvitelmissani maalailla yhteistä tulevaisuuttamme. Matt näytti tekevän aivan samaa.

"Ei helvetti." ote kädessäni tiukkeni äkisti, ja Matt kietoi sormensa omieni lomaan. "Mehän tosiaan teemme sen! Maksamme sinut vapaaksi velastasi Rogerille, ja minä sanon itseni irti töistä heti tänään! Sitten pakkaamme tavarat ja suuntaamme kohti Italiaa ja..."

Katsoin lumoutuneena Mattin suuta, joka liikkui innostuksen siivittämänä käsittämättömän nopeasti. Sanat tulvivat toisesta korvastani sisään, ja katosivat toisesta ulos, ennen kuin ehdin rekisteröidä niiden merkityksen aivoillani. Olin hämmentynyt siitä, millaisen äkkikäännöksen ennen niin merkityksetön elämäni oli hetkessä saanut.

"Käyhän sinulle, että lähdemme jo tänään?" Matt toisti kysymyksen, joka oli mennyt minultä täysin ohi. Räpäytin silmiäni muutaman kerran hölmistyneenä, ja hymyilin niin että poskilihakset kapinoivat vastaan.

"Todellakin." henkäisin viimeisillä ilmoilla keuhoissani, ja muistin sitten viimein hengittää normaalisti. Satuni tuntui jatkuvan aina vain, eikä sen loppua näyttänyt koskaan tulevan. Matt näytti ilahtuneelta myönteiseen vastaukseeni, ja iski minulle nopeasti silmää.

"Selvä, asia on siten sovittu. Parempi että juokset heti kotiisi pakkaamaan, ja ilmoittamaan lähdöstäsi kaikille kenelle tahdot. Minä tulen lunastamaan sinut sitten kun saan asiat omalta osaltani hoidetuiksi. Käykö niin?"

Nyökyttelin päätäni osaamatta sanoa mitään, ja nousin sitten pöydästä korjaamaan tyhjenneet lautasemme. Sen jälkeen kiisin niin nopeasti takaisin ruokasaliin kuin vain jaloistani pääsin, ja kaappasin Mattin syleilyyni.

"Minä menen nyt. Älä viivy kauaa." läähätin hengästyneenä ja katsoin häntä silmiin. Mattin täydellinen hymy ja valkoiset hampaat täyttivät koko näkökenttäni.

"En en, tahdon lähteä mahdollisimman nopeasti."

Suukotin hänen nenäänsä pikaisesti, ja sanoin tarkkaan harkiten viimein ääneen sen mitä ajattelin:

"Rakastan sinua Matt."

"Niin minäkin sinua Shaun."

Sitten juoksin pää kolmantena jalkana makuuhuoneeseen pukemaan päälleni, ja hyvästelin Mattin ovelta ennen kuin pureva pakkanen kohtasi kuumottavat poskeni.

Koko yön oli ilmeisesti satanun lunta, sillä kinokset olivat vielä korkeammat kuin eilen tullessani. Aamuaurinko maalasi taivaan viininpunaiseksi, ja minä olin yhtä hymyä.

Päivä ei olisi voinut tästä enää parantua.

 

 

OOOO

 

 

"Hei Shaun, odota hetki!"

Olin kuulevinani Rachaelin äänen jostain kaukaa, kun kävelin kämppämme portaikolle. En edes vaivautunut katsomaan hänen suuntaansa, minulla oli nyt tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella hänen asiaansa.

"Ei nyt Rachael, jutellaan myöhemmin." tokaisin hänelle ja laskin mielessäni sekunteja siihen kun Matt hakisi minut pois täältä. Ainoa, mitä jännitin, oli Rogerin suhtautuminen siihen että haluaisin pois täältä. Ja summa, jota hän vaatisi vapaudestani. Toivoin todellakin, että hänellä olisi sellainen varalleni.

"Oikeasti Shaun, KUUNTELE MINUA! Sinun ei kannattaisi mennä sin..."

Rachaelin lause jäi kesken, kun sain oven auki ja jotain iskeytyi voimalla vasten vatsaani.

Vääntäydyin kivusta kaksin kerroin ja haukoin vedet silmissä henkeä. Tuntui kuin kuolisin siihen sillä palavalla sekunnilla,niin tuskaista se oli.Kohotin hieman katsettani juuri sen verran, että näin minusta sisemmällä taloa olevat mustat kengät.

Ne kuuluivat Rogerille.

"MIKÄ JUMALAUTA LUULET OLEVASI,KUN JÄTÄT KÄYMÄTTÄ MAKSAVIEN ASIAKKAIDEN LUONA, HÄH? TAJUATKO ETTÄ MENET SINNE MINNE SINUN KUULUUKIN, ETKÄ VAELTELE OMILLA TEILLÄSI? HYVÄ ETTEN NAULAA SINUA SEINÄÄN PARILLA LEIPÄVEITSELLÄ SAMAN TIEN!"

"Roger, anna hänen olla. Shaun ei varmasti tehnyt sitä tahallaan. Lopeta jo, näethän että häneen sattuu jo aivan tarpeeksi." Kittyn pelästynyt ääni kuului jostain Rogerin takaa. Olin helpottunut, etten olisi tässä tilanteessa kaksin Rogerin kanssa.

Hän ei selvästikkään ilahtunut kuullessaan, etten käynyt eilen Helgotin luona.

Juuri kun sain koottua itseni takaisin jalkeille, kovakouraiset kädet tarttuivat kaulaliinaani ja retuuttivat minut sisälle taloon. Rogerin kasvot olivat vääntyneet raivosta irveen, ja hän kohotti kätensä pahaaenteilevästi kohti kasvojani.

"SAAT KYLLÄ SELLAISEN OPETUKSEN, PENIKKA, ETTET IKINÄ UNOHDA KUKA TÄÄLLÄ JOHTAA. JA JOS VIELÄ KERRAN NÄEN TAI KUULEN SINUN JA SEN, KENEN IKINÄ LUONA OLITKAAN, YHDESSÄ, TAKAAN ETTÄ TOIVOISIT OLEVASI MIELUMMIN KUOLLUT TÄMÄN JÄLKEEN."

Yritin väistää, mutta nyrkki iskeytyi kasvoihini ennen kuin ehdin edes kättäni nostaa. Se osui toisen kerran, ja kolmannen, kunnes en enää pysynyt laskuissa ja silmissäni sumeni.

Tunsin vain suunnatonta kipua, joka kohdistui kasvoilleni ja koko vartaloon, kun Roger jatkoi silmitöntä moukarointiaan. Jossain tajuntani rajoilla kuulin Kittyn parkaisevan, ja sitten kaikki pimeni. Veltto ruumiini tömähti vasten lattiaa, ja hengitin katkonaisesti.

"Roger kiltti, LOPETA!" Kitty aneli kyyneleet silmissä mieheltä, ja tarttui tätä käsiin estääkseen niitä enää vahingoittamasta enempää. Roger hengitti kiihtyneenä, ja katseli mitään tuntematta edessään makaavaa veristä myttyä.

"Lopeta, minä pyydän" Kittyn ääni yritti olla rauhoittava, vaikka se värisi kauttaaltaan. Hän tiukensi otettaan Rogerin ympärillä.

"Perkeleen nulikka, piti senkin mennä temppuilemaan."

"Anna jo olla, minä pyydän. Tee se minun vuokseni. Tee se....sinun lapsesi vuoksi. Hän ei halua isästään murhaajaa."

Roger kääntyi ympäri, ja katsoi Kittyn itkuisia kasvoja yllättyneenä.

"Oletko sinä raskaana?"

 

 

OOOO

 

 

Rogerin poistuttua pian välikohtauksen jälkeen Kitty oli epätoivoisena raahannut tajuttoman Shaunin sohvalle. Hän oli riisunut pojan veriset vaatteet ja pessyt ne, ja palannut sitten takaisin olohuoneeseen löytääkseen sieltä taas Rogerin. Mies oli ojentanut hänelle pienen rasian ja sopertanut jotain "tarpeellisesta tähän tilanteeseen" ja poistunut sitten taasen omaan asuntoonsa. Shaun ei ollut osoittanut minkäänlaisia heräämisen merkkejä ennen alkuiltaa.

Kitty ei edelleenkään osannut lopettaa itkemistään, ja sormessa kiiluva sormus puristi kuristuspannan tavoin. Hän ei olisi halunnut ottaa sitä, ei viimeistään sen jälkeen kun hän näki mihin kaikkeen Roger suutuspäissään pystyi. Hän ei alun alkaenkaan olisi halunnut aloittaa suhdetta tämän kanssa, mutta pomolle ei yksinkertaisesti voinut sanoa ei. Kitty oli yrittänyt mukautua tilanteeseen, etsiä siitä edes jotain positiivista, mutta hänen rakentamansa kulissi oli romahtanut pieniksi murusiksi.

Nainen hätkähti huomattuaan Shaunin viimein availevan silmiään, ja helpotus valtasi hänet kokonaan.

"Missä.......minä olen?" poika mutisi turvonneiden huultensa lomasta. Hän räpytteli epäuskoisena silmiään, ja värähti sitten tuntiessaan joka paikkaa aristavan kivun. Kitty pomppasi salamannopeasti ylös lattialta, ja istuutui varovasti Shaunin viereen sohvalle.

"Olet kotona ja turvassa." hän totesi silitelleen hennosti Shaunin mustaa tukkaa. Poika makasi hetken aikaa aivan paikallaan, katse suunnattuna jonnekkin kaukaisuuteen.

Sitten tämä näytti havahtuvan todellisuuteen, ja suoristautui sohvalta niin nopeasti että meinasi kaatua nelinkontin lattialle. Kitty katsoi pelästyneenä hänen ontuvaa askellustaan.

"Mihin sinä luulet meneväsi tuossa kunnossa?" hän pelästyi ja oli valmiina nousemaan estääkseen Shaunin lähdön.

"Minun täytyy soittaa eräs puhelu." Shaun sihisi hampaidensa välistä, ja näytti keskittyvän sataprosenttisesti vain siihen, että pääsisi puhelimelle asti.

Shaun näpytteli haparoivin liikkein numero kerrallaan puhelimeen, ja hänen kasvonsa pysyivät kovina ja ilmeettöminä. Kitty seurasi tilannetta hiljaa sivulta, ja kun joku puhelimen toisessa päässä vastasi, Shaunin ääni murtui täysin.

"Olen pahoillani, mutten voi enkä halua nähdä sinua enää koskaan. Pysy pois täältä, se on parhaaksi meille molemmille."

Huoneeseen laskeutui äänetön hiljaisuus, kun luuri napsahti takaisin paikoilleen. Shaunin ruumis värisi kauttaaltaan, ja ennen kuin Kitty ehti liikahtaakkaan, poika vajosi jo hänen jalkojensa juureen ja nyyhkäisi äänekkäästi.

Shaun yritti nieleskellä kyyneliään, mutta ne ottivat hänestä yliotteen ja valuivat alas poskia kuin pienet padon rikkoneet purot. Kitty ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan, ja hän huomasi itsekin itkevänsä myötätunnosta. Shaun pyyhkäisi poskeaan vähemmän ruhjotulla kädellään ja tokaisi hiljaa:

"Vihaan elämääni"

"Niin minäkin omaani."

He pysyivät siinä paikoillaan niin kauan, kunnes pimeä laskeutui kaupungin ylle.

 

 

OOOO

 

 

Shaun ei tehnyt mitään moneen viikkoon. Aluksi hän makasi sohvalla päivästä toiseen syömättä ja juomatta, eikä kukaan saanut tulla käymään hänen luonaan. Kitty huolestui pojan kunnosta jo niin paljon, että hän puoliväkisin ujutti Rachaelin heidän kotiinsa helpottamaan tämän oloa. Shaun ei puhunut Rachaelille mitään, mutta tyttö yritti silti parhaansa ja jutteli rauhoittavasti niitä näitä. Hiljalleen, muutaman kuukauden jälkeen Shaun alkoi palautua. Hän söi, nukkui, ja juttelikin jopa muutamia sanoja Kittyn ja Rachaelin kanssa, mutta jokin hänessä oli silti muuttunut.

Rachael oli enemmän kuin onnessaan saadessaan hoitaa Shaunia, ja hänelle riitti kunhan hän sai edes pitää tätä sylissään ja jutella tyhjänpäiväisiä. Shaun saattoi välillä vastata hänen kysymyksiinsä ynähtämällä, mutta hän ei osoittanut minkäänlaisia muutoksia kasvojensa ilmeissä. Eikä enää koskaan hymyillyt.

Eniten omassa tilanteessaan Shaun vihasi sitä, ettei saanut jalallakaan astua ulos talosta. Tuntui tuskalliselta katsoa, kuinka Rachael ja Kitty tulivat ja menivät miten tahtoivat, ja hän itse joutui olemaan vankina omassa kodissaan. Pelko Rogerista oli suurempi kuin hänen halunsa karata. Mies kuitenkin löytäisi hänet ennemmin ja myöhemmin, ja luultavasti tappaisi saman tien. Hänen mielestään vähemmän tuskainen vaihtoehto oli totella miestä ja elää ilman Mattia, kuin olla tämän kanssa ja pelätä alituisesti heidän molempiensa kuolemaa.

Hiljalleen, päivä päivältä Mattin ajatteleminen tuntui vähemmän tuskaiselta, ja Shaun turtui elämään taas sellaisena kuin oli ennen tämän tapaamista ollut.

Silti öisin unissaan hän ei päässyt pakoon omaa alitajuntaansa, joka huusi Mattin nimeä jatkuvasti.

 

 

OOOO

 

 

Jääkaapin ovi kolahti kiinni kovalla vauhdilla kääntyessäni kylmä lasillinen olutta kädessäni. Haavat kasvoillani alkoivat vihdoin arpeutua näkymättömiin, jo oli aikakin neljän kuukauden jälkeen. Olin luvannut viettää rennon perjantai-illan Rachaelin kanssa parin kaljan ja television turhien ohjelmien kera. Hän oli juuri palannut töistä taskut täynnä seteleitä joita oli ansainnut asiakkailtaan. Minulle työnteko oli enää kaukainen muisto, en saanut enää nykyään poistua asunnostamme edes sen vuoksi.

Kitty palasi juuri kampaajalta, hän oli leikannut pitkät hiuksensa aikuisemmin, ja näytti nyt jo aivan äidiltä. Hänen pyöristynyt vatsansa paisui päivä päivältä isommaksi, ja hymy hänen kasvoillaan leveni sen myötä. En ymmärrä, miten ennen niin itsenäinen ja lapsikammoinen nainen oli saattanut löytää sisäiset äidinvaistonsa ja nyt suorastaan innoissaan odotti esikoisensa syntymää.

"Iltaa taloon, miten teillä menee täällä?" hän kysyi iloisesti lirkutellen ja silmäili vuoroin minua, vuoroin Rachaelia.

"Ei ihmeemmin." tokaisin lysähtäessäni virttyneelle nahkasohvalle niin että lasissani oleva olut läikkyi lattialle.

"Siivoat sitten tuon." Kittyn kulmat kurtistuivat hänen nähdessään sotkuni ja jatkoi sitten matkaansa kohti makuuhuonettaan. "Taidan mennä tänään ajoissa nukkumaan, pikkuinen riehuu jo niin paljon päivisin, että olen ihan uuvuksissa. Älkää metelöikö kauheasti."

"Kyllä äiti" vinoilin hänen peräänsä, ja tunsin pian takaraivossani muksauksen, joka johtui päähäni törmänneestä tyynystä. Sen jälkeen makuuhuoneen ovi sulkeutui, ja ainoa äänenlähde oli tyhjänpäiväistä saippuaoopperaa suoltava tv.

"En ymmärrä miten kestät häntä, tuo paapoaminen pahenee vain päivä päivältä." Rachael kuiskasi matalalla äänellä, ilmeisesti pelkäsi Kittyn kuulevan mitä ajatteli tästä. Minä vain naurahdin ja siemaisin hörpyn vaahtoavaa olutta. En ollut moksiskaan Kittyn alati vaihtelevista mielentiloista.

Huomasin sivusilmällä, kuinka Rachael katseli minua outo hymyntapainen ilme kasvoillaan. Olin tottunut siihen että hän katseli minua usein, mutta olisin joskus mielelläni kuunnellut hänen ajatuksiaan jos olisin voinut.

"Minäkään en taida koskaan päästä täältä lähtemään. Rahojen kerääminen vie tuskastuttavan paljon aikaa, vielä puuttuu niin paljon." hän vaihtoi äkisti puheenaihetta. "Eikä tunnu kovin pahalta ajatukselta jäädä tänne sinun ja Kittyn seuraksi. Ei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla tarjottu."

Purin huultani ja toivoin etten olisi pyytänyt kuulla hänen ajatuksiaan. En todellakaan, vaikka Rachaelista kovasti ystävänäni pidinkin, halunnut hänen jäävän tänne meidän luoksemme ja haaveilevan mahdottomia meidän kahden suhteen. Päätin siis olla jalomielinen, ja tarjoutua jo toistamiseen pelastamaan hänen tulevaisuutensa. Edes yksi pelastettu sielu tästä helvetistä saattaisi hieman helpottaa oloani.

Vaikka se en tulisi olemaankaan minä itse.

"Rachael, haluaisin antaa sinulle jotain..."

 

 

OOOO

 

 

Rachael tuijotti epäuskoisena vierestä, kun kumarruin kylpyammeen puoleen ja sorkin sen seinän ja reunan välistä rakoa sormillani.

"Shaun, mitä sä teet?"

"Muistatko kun puhuin sillon joskus puistossa, että antaisin sulle mun säästöni, että pääset lähtemään?"

"Muistan, mutta miten se tähän liittyy?"

Sormeni tavoittivat pienen muovirasian, joka oli kiinnitetty ammen ulkoreunaan. Tongin sen ähkien ylös ahtaasta raosta, ja avasin sujauttaen sisällön visusti nyrkkiini.

"Löysin ne rahat nyt. Ojenna kätesi."

Tartuin Rachaelin käteen ennen kuin hän tajusi enempää vastustella, ja työnsin setelitukun hänen nyrkkinsä sisään. "Ole hyvä, olet ansainnut joka ikisen noista seteleistä. Ilman sinua en varmasti haluaisi elää enää päivääkään."

Rachael tuijotti minua suu ammosen auki, eikä selvästi osannut shokiltaan sanoa mitään. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti.

"No niin, ei tarvitse kiittää. Mene Rogerin luokse ja lunasta vapautesi. Se on ainoa asia miten voit hyvittää tämän minulle."

Rachael näytti siltä kuin purskahtaisi pian kyyneliin. Hänen huulensa väpätti liikutuksesta, kun hän kiitti minua: "Oikeasti...en...en tiedä mitä sanoisin. Tämä on jotain aivan uskomatonta."

Ja sitten hän tarttui minuun molemmilla käsillä, ja veti itsensä aivan kiinni rintakehääni sulkien silmänsä. Tiesin mitä oli tulossa, mutta aivoni eivät totelleet tarpeeksi nopeasti torjuakseen tapahtuvan. Ja toisaalta...

...miksi olisin pilannut häneltä tämän pienen hetken onneen kaiken sen jälkeen mitä hän oli vuokseni tehnyt? En sulkenut silmiäni, sillä hetkessä ei ollut minkäänlaisia tunteita minun osaltani.

Rachaelin mansikanmakuisten huulten koskiessa omiani silmieni eteen rävähti kuva jostain kaukaisesta muistosta.

Muisto Mattista. Muisto siitä miltä hänen suudelmansa oli tuntunut. Pehmeä, mutta vaativa ja täynnä intohimoa.

Kuva katosi niin nopeasti kuin oli ilmestynytkin, mutta se jätti mennessään palan kurkkuuni, joka tuntui sekunti sekunnilta suurentuvan. Rukoilin mielessäni, että Rachael pian lopettaisi ja päästäisi minusta irti, sillä olin romahtamaisillani. Aivan kuin taikaiskusta hänen otteensa hölleni, ja lysähdin selkä seinää vasten henkeäni haukkoen.

"Khihi, en tiennytkään että suuteleminen voi olla noinkin mukavaa." hän naurahti ja tarkoitti ilmeisesti sanoilla "noinkin mukavaa" sitä, että hän teki sitä ensimmäisen kerran sellaisen kanssa josta välitti. Tunsin olevani petturi, ja äsköinen hyväntahtoisuuteni vaikutti nyt siltä kuin olisin antanut hänen olettaa liikoja. Käteni puristuivat nyrkkiin, kun keskitin kaiken ajatteluni itseni koossa pitämiseen.

"Käyn ensin selvittämässä oman velkani Rogerin kanssa, ja sitten mietitään sinun tilannettasi. Odota minua täällä sen aikaa." Rachael alkoi pulputtaa innoissaan ja kääntyi lähteäkseen. Nojasin edelleen kylpyhuoneen likaiseen laattaseinään enkä osannut vastata hänelle mitään.

Samalla kun ulko-ovi kolahti kiinni, jalkani pettivät ja lysähdin voimattomana myttynä itkemään lattialle. Luulin etten osaisi enää vuodattaa kyyneliä, että ne kaikki olisivat jo kuivuneet aikoja sitten, mutta Rachaelin äsköinen suudelma repi kaikki haavani auki.

Kaipasin edelleen Mattia, enemmän kuin koskaan ennen. En ollut koskaan ajatellut kokevani mitään sellaista tässä kurjassa elämässäni, ja kun se vietii minulta pois väkisin niin....

"Shaun? Shaun, tuletko käymään täällä?" Kittyn ääni huhuili minua makuuhuoneesta. Otin tukea ovenkahvasta ja kampesin ylös lattialta. Vilkaisin vielä peilistä, ettei poskillani näkyisi kyyneliä tai saisin hänet taas turhaan huolestuneeksi.

"Älä vaan sano, että synnytyksesi on käynnistynyt." koitin heittää vitsintapaista astuessani huoneeseen, vaikka en ollut huumorituulella. Huoneessa tuoksui tavalliseen tapaan ruusuilta.

"Ei sentään, ei mitään sellaista, vaikka toisaalta yhtä vakavaa kylläkin." Kitty vastasi piirongin ääreltä, ja katsoin hänen vakavia silmiään ja sitten jotain mitä hän puristi oikeassa kädessään.

"Shaun, on jotain mitä haluaisin näyttää sinulle. Jotain, joka on ollut kielletty puheenaihe siitä asti kun näin sinut ja Rogerin ensi kertaa. En vain...en vain pysty salaamaan asioita enempää."

Näin nyt selkeämmin esineen, joka pilkisti Kittyn reiden takaa. Se oli kirja, jonka sisälehdet olivat jo kellastuneet, ja joiden välistä pilkisti lehtileikkeiden kulmia.

"Öh...mikä se on?" kysyin hölmistyneenä ja häikäistyin hetkeksi hänen sormuksensa kivestä tulevasta valosta. KItty ojensi kirjaa ulottuvilleni, ja tartuin siihen hiukan empien.

"Se on totuus sinusta." hän tokaisi kireästi ja perääntyi sitten kauemmaksi. Avasin hitaasti kirjan ensimmäisen sivun, ja silmäni rävähtivät ammosen auki.

"Olen pahoillani. Et tiedä, miten monesti olen halunnut näyttää sen sinulle. Roger tappaisi minut jos tietäisi tästä. Mutta en...en vain voi antaa sinun kärsiä enempää, olet jo kestänyt aivan liikaa."

Selasin epäuskoisena sivut pikavauhtia, jokainen uusi otsikko syöpyi verkkokalvoihini ja palaset loksahtivat hiljaa kohdalleen. Se olin minä, jokaisessa otsikossa. Jokaisessa epätoivoisessa avunpyynnössä.

"Ei voi olla totta..." sain juuri ja juuri sanotuksi sulkiessani kirjan takakannen. Olin saanut liian paljon informaatiota yhdellä kertaa, enkä tiennyt miten olisin sen käsitellyt. Halusin saada raitista ilmaa, halusin päästä jonnekkin selvittämään päätäni.

Joten otin jalat alleni ja juoksin pois.

"SHAUN! MINNE SINÄ MENET! ET VOI LÄHTEÄ TALOSTA, ROGER..." enempää en Kittyn huudosta kuullut, sillä päässäni kohiseva veri sai korvani vinkumaan niin että kuurouduin. Tämä ei voinut olla totta. Ei vain voinut. Olin koko ikäni elänyt valheessa.

Ulko-ovi rävähti auki edessäni, ja ihoni tunsi kylmän muttei reagoinut siihen mitenkään. Juoksin niin nopeasti kuin pystyin, henkeni tuntui salpautuvan pakkasilman tunkeutuessa syvälle keuhkoihin, ja verenmaku täytti suuni. En siltikään pysähtynyt. En vain voinut.

En ollut enää Shaun Stolen.

 

 

Noh, mitäpä arvelette tapahtuvan jatkossa? ;)

Ja niin, kun alussa puhuin siitä miksi tämä on lempiosani, niin vastaus tulee tässä: Koska on jotenkin kierolla tavalla hauskaa tehdä Mattilla ja Shaunilla pariposeja, vaikken nyt ole mikään "homofani". Ne on vain niin toisilleen sopivat.