Hurraa! Stolenin toinen osa on ilmestynyt. Oon lumoissani tuosta uudesta Mattista, se on NIIN paljon parempi kuin edellinen. Voisin kuvata sitä koko ajan. Tosiaan, tämän jälkeen ilmestyy vielä...muistaakseni 4 osaa. Osat ovat lyhyitä, mutta aina niissä mennään kuitenkin juonellisesti eteenpäin. Ja ei kun lukemaan!

 

 

Kurkistin varovasti verhojen välistä kauniisti huolitellulle pihamaalle ja etsin katseellani pihaan parkkeeraavaa autoa. Sitä ei näkynyt. Kuulin taas takaaltani nyyhkäisyn.

"En olisi saanut. Mitä jos Jonas saa tietää." sohvalla istuva nainen vaikeroi puoliääneen ja painoi häpeissään kasvonsa käsiinsä. "Miten minä taas sorruin?"

Asetin verhon takaisin paikoilleen ja käännyin Lucilda Vermoneen päin katsellen tarkemmin hänen kasvojaan. Lucilda oli ollut asiakkaani jo useita kuukausia, ja kärsi jokaisen käyntini jälkeen huonoa omaatuntoa.

"Jones ei ikinä anna tätä anteeksi, jos saa tietää." hän sanoi nyt hieman kovemmalla äänellä, selvästi tarkoittaen sanomaansa minulle. Pysyin vaiti, en ymmärtänyt miksi Lucilda vaivautui katselemaan miestään, joka oli suoraan sanoen täysi paska. Tämä petti vaimoaan jatkuvasti, ja kehtasi hakata vielä sen päälle.

"Jätä hänet." sanoin suoraan jälleen kerran. Olimme käyneet tämän keskustelun monesti.

Lucilda nosti kaunista päätään ylös niin, että poskella oleva arpeutuva jälki näkyi selkeämmin. Inhonväristykset kävivät taas pitkin selkäpiitäni. Se sika.

"En todellakaan! Älä edes ehdota tuollaista." naisen ääni suorastaan värisi kauhusta. "Mitä minä tekisin ilman Jonesia?"

"Eläisit parempaa elämää. Hän se tässä on se joka häviää."

Lucilda pudisti päätään, ja tiesin ettei asiasta kannattaisi enää keskustella. Vaikken naista hyvin tuntenutkaan, halusin ettei hän elä pakonomaisesti onnettomassa elämässään.

Mutta rakkaus on sokea.

"Meillä on vielä puolisen tuntia aikaa." hymyilin vinosti ja yritin johdatella Lucildan ajatuksia muualle. Halusin rahaa, mieluusti niin paljon kuin vain kykenin samaan, eikä sitä liiemmin ansainnut terapeuttina olemisella. Tahdoin palata takaisin töihin, jotka oikeasti osasin tehdä.

"Haluatko jäädä tänne, vai menemmekö takaisin makuuhuoneeseen?"

"En...en oikein tiedä..." Lucilda sopersi samalla kun nousi ylös nahkasohvaltaan. "Jos Jones tuleekin aikaisemmin kotiin niin..."

En välittänyt edes ajatella seuraamuksia, livahtaisin siinä vaiheessa takaovesta karkuun. Jokainen pitäköön huolen itsestään, asiakkaiden kiinnijäänti ei ollut minun ongelmani.

Mitäs valitsivat harkitsemattomasti tapaamisaikojaan.

"Hyvä on." puuskahdin ja käänntyin tottuneesti kohti huoneen toisessa päässä sijaitsevaa keittiötä. "Annan sinulle hetken aikaa rauhoittua, ja sitten saat valita jäänkö vai lähdenkö."

Lucilda pyyhki poskilleen valunneita kyyneliä kämmenselkäänsä vasten ja tarkasteli meikkinsä kohtaloa peilistä.

Avasin jääkaapin ovea ja hapuilin käteeni kylmää juotavaa. Kaupungin hienostoalueen asiakkaissa oli se positiivinen puoli, että he antoivat yleensä luvan käyttää vapaasti kotiaan tapaamisen aikana. Silti kaikki oli liian huoliteltua, liian isoa ja kaunista. En koskaan osaisi asua sellaisessa talossa, varsinkaan samanlaisessa kuin Mattil...

Nielasin. Matt. Kuinka olinkaan saattanut unohtaa hänet kokonaan. Kauanko siitä oli? Kaksi viikkoa? Kuukausi?

"Shaun."

Lucildan tukahtunut ääni keskeytti ajatukseni. Käännyin hymyillen hänen puoleensa: "Niin?"

"Haluan että jäät vielä. Saat minut paremmalle tuulelle läsnäolollasi."

Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja kävelin tölkki kädessäni takaisin olohuoneeseen.

"No niin, tule tänne viereeni istumaan." yritin saada mahdollisimman viettelevän ilmeen kasvoilleni, se oli yllättävän vaikeaa, vaikka Lucilda olikin yksi suosikkiasiakkaistani. En koskaan tehnyt mitään aidosti, en vain osannut taikka edes tahtonut. En tuntenut mitään aitoa asiakkaitani kohtaan, ellei herra Helgottia lasketa. Häntä minä vihasin, aidosti.

Lucilda kiemurteli vielä hetken paikoillaan miettien, tulisiko vai eikö. Laskin tölkin kädestäni ja ojensin kättäni häntä kohti. Ja hän tarttui siihen.

 

OOOO

 

 

"Kiitos kyydistä." totesin astuttuani Lucildan ja hänen miehensä kiiltävän punaiseen autoon. Sisällä autossa oli tukahduttavan kuuma mustan sisustuksen vuoksi, johon aurinko oli ehtinyt porottaa koko aamupäivän. Tuhti rahanippu poltteli takataskussani, ja en voinut olla hymyilemättä ajattellessani sitä.

Lucilda käynnisti auton kromisella avaimellaan ja tarttui rattiin kaksin käsin puristaen sitä kohtuuttoman tiukasti.

"Kiitos itsellesi." nainen tokaisi ja sai minut hämmästymään. Katsoin häntä kysyvästi, mutta en tavoittanut hänen katsettaan. Se oli suunnattu poispäin, jonnekkin kaukaisuuteen.

"Mistä hyvästä?" kysyin, kun Lucilda ei vastannut hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Siitä että olet niin hyväsydäminen. Kuka ikinä sinut saakaan, on oikea onnentyttö. Kaikille ei käy yhtä hyvin."

Moottori käynnistyi, ja auto lipui hiljalleen pois pihatieltä. En vastannut enää mitään, olin ymmärtänyt mitä Lucilda tarkoitti. Kukaan ei koskaan saa kaikkea, jokaiselta puuttuu jotain, mitä toisella on. 

 

 

OOOO

 

 

"Shaun, haluatko karata mun kanssa kun maksan itseni vapaaksi?" Rachael lennätti kysymyksen ilmaan lopetellessaan auringonottoaan. Havahduin omista ajatuksistani ja melkein tiputin kädessäni olevan jäätelön. En ollut osannut odottaa mitään tuollaista.

"Minne me muka mentäis sitten? Roger ei ikimaailmassa jättäisi mua rauhaan jos lähtisin sen luota maksamatta sille ensin." Tiesin sen olevan totta, en yrittänyt vain keksiä tekosyytä välttääkseni vastaamasta suoraan Rachaelin kysymykseen.

Tyttö itsekin taisi ymmärtää yskän, ja puuskahti turhautuneena:

"Mä en enää jaksa tätä kaikkea, mä haluun tehdä jotain muuta elämässäni, kun makaa kaikkien vanhojen ukkojen kanssa ja asua jossain slummilähiössä. Mä haluan olla kuuluisa! Asua kartanossa viiden palvelijan ja kolmen rakastajan kanssa jossain Ranskan Rivieralla. Tai tehdä elokuvia komeiden miesnäyttelijöiden kanssa ja jakaa nimikirjotuksia tuhansille faneille."

Kohotin kulmaani kysyvästi: "Ja miten mun karkaaminen sun kanssa liittyy tohon kaikkeen?" Taisin nähdä syrjäsilmällä, kuinka Rachaelin posket hieman punehtuivat.

"No tota siis...mä...ääh." 

Hymyilin tietävästi, ja nuolaisin käsiini sulavaa jäätelöä. Rachael puki vaatteet pienien bikiniensä päälle saaden ohikulkevilta ihmisiltä uteliaita ja paheksuvia katseita.

"Mitä sä Shaun tahdot sun elämältä?" Rachael käänsi puheenaiheen itsestään muhun. Tämä kysymys oli kuitenkin yhtä tukala kuin edeltäväkin. En osannut sanoa siihen mitään suoraan.

"Mä en halua siltä mitään, mulla on jo kaikki hyvin. Ei tää tästä parane, vaikka yrittäisin." Tiesin sen kokeilemattakin. Mun onnettareni oli eksynyt suojatistaan jo heti syntymäni aikoihin.

"Älä viitsi, et voi olla tosissas. Siis tää kaikki mitä sulla nyt on, on mukamas sun unelmas täydellisestä elämästä? Saanen nauraa."

Naurakoon pois, eihän tää täydellinen ollutkaan, varsinkaan kun kuvioissa pyöri rahanahne Roger ja tusinan verran inhottavia asiakkaita. Mutta muuten olin suunnilleen onnellinen olotilaani. Ja saadakseni myös Rachaelin onnelliseksi päätin ehdottaa hänelle erästä asiaa.

"Rach, haluatsä mun säästöt? Niiden avulla pääsisit nopeemmin lähemmäs unelmaas."

"Oletsä tosissas? Mitä sä vaadit itelles niistä?" Rachaelin kasvoille nousi ensin innostus, ja sitten epäluulo. Koitin kuitenkin rauhoitella häntä sanomalla, etten vaatisi niistä mitään.

"Annan ne vaikka myöhäiseksi syntymäpäivälahjaksi kaikista menneistä vuosista."

Se ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttavan tyttöä. Siksi nousin ylös ja heitin jäätelön lähimpään pusikkoon. Harmi sinänsä, turhaa rahan tuhlausta.

"No, tule. Mennään vaikka nyt heti meille niin ojennan sulle ne rahat." Sanoin ja otin jo askeleen eteenpäin patistaen epäluuloista Rachaelia mukaani. "Sitten voidaan vaikka sanoa Rogeril.."

Vaikenin. Olin nähnyt syrjäsilmällä kauempana liikkuvan hahmon, ja nyt kun näin sen viimein selvästi, en voinut uskoa silmiäni. Sydämeni takoi jostain syystä vimmattusti rinnassani.

Tunnistasin tuon henkilön mistä vain, vaikka olin nähnyt hänet vasta kerran. En halunnut päästää häntä karkuun, sillä ties miten kauan aikaa taas kuluisi, ennen kuin tapaisimme uudelleen. Jos tapaisimme. Katsoin anteeksipyytelevästi odottavaan Rachaeliin ja yritin mahdollisimman kauniisti perua äskeisiä puheitani.

"Olen pahoillani, lupaan antaa ne rahat sinulle vaikka huomenna. Näin juuri erään varakkaan asiakkaani, ja jos se ei haittaa, menen nyhtämään hänestä hieman lisää seteleitä."

Rachael näytti siltä kuin ei olisi uskonut koskaan edes saavansa rahojaan, ja hopuutti siksi minua juoksemaan miehen perään.

"En mä sua pidättele, joten mee nyt vaan." tyttö heilutti kättään kuin komentaen minua poistumaan paikalta ja varmistin vielä ettei hän loukkaantunut.

"Mäkö? Ehei. Mee tekemään työtäs, ettei Roger naulitse sua munistas seinään kun vuokrarahat puuttuvat."

Käännyin kannoillani ja ampaisin juoksuun etsien samalla kohdettani puistoalueelta. Olin varma, että mies oli kääntynyt eteläiselle pääportille, ja juoksin sinne niin kovaa kuin vain jaloistani pääsin.

"HEI! ODOTA!" huusin miehen perään hänen juuri kääntyessään kadunvartta pitkin mutkittelevalle jalankulkuväylälle. Hän ei näyttänyt reagoivan huutoihin, joten päätin huutaa häntä nimeltä: "ODOTA MATT!"

Se sai aikaan haluamani reaktion.

Pysähdyin itsekin ilmaa puuskuttaen paikoilleni ja kävelin vielä ne muutamat askeleet jotka erottivat meidät toisistamme. "Olen pahoillani jos häiritsen, en vain ollut uskoa että se olit sinä." pyysin anteeksi, sillä Matt näytti siltä kuin hänellä olisi kiire jonnekkin tärkeään tapaamiseen tai kokoukseen. "En vain...en vain ole kuullut sinusta pitkään aikaan."

Nolostuin. Kuulostin siltä kuin olisin odottanut hänen ottavan yhteyttä.

Matt kääntyi puoleeni vakava ilme kasvoillaan, ja yritin näyttää siltä kuin silmäni pullistuisivat pallokalamaisesti ulos päästäni. Hän oli komistunut ja ruskettunut, kenties käynyt ulkomailla näiden kuluvien viikkojen varrella. Hänen tuima ilmeensä kuitenkin selvästi suli, kun hän huomasi kenen kanssa oli tekemisissä. En osannut olla enää hymyilemättä.

"Kas Shaun. Siitä onkin aikaa." hän tokaisi kepeästi ja tarkasteli minua silmillään. En yhtään pistänyt sitä pahakseni. "Olenkin yrittänyt etsiä sinua viime päivinä, mutta onnekseni sinä löysikin minut. Terveisiä Roomasta, olin siellä työmatkalla."

Hämmennyin, hän oli sittenkin yrittänyt saada minut käsiinsä, ja jopa ilman Rogerin apua.

"Toin sinulle jopa tuliaisia." Matt jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään.

"Minulle? Miksi ihmeessä?" En oikeasti ymmärtänyt enää mitään.

"En tiedä, ajattelin vain sinua eräänä päivänä ja päätin tuoda tuliaisia kun seuraavan kerran tapaamme. Mehän lupasimme tavata, eikö niin?"

Nyökkäsin, ja yritin koota ajatuksiani. Olimme nähneet Mattin kanssa vain kerran aikaisemmin, ja hän jo kohteli minua kuin olisimme tunteneet vuosia. Se lämmitti jollain oudolla tavalla sisintäni. En ollut koskaan kokenut mitää vastaavaa.

"No, mitä sanot? Ehditkö lähtemään kanssani ja kokeilemaan tuliaistani?" Mattin pehmeä katse sai ihoni nousemaan kananlihalle ja ennen kuin sen enempää ajattelin, olin jo suostunut lähtemään.

"Mutta vain hetkeksi, minulla on tapaaminen sovittuna illemmaksi." totesin, ja yritin peitellä inhoani. Herra Helgot vaati saada omansa tasan kello seitsemältä. Ei minuuttiakaan möhässä.

Matt johdatti meidät hieman syrjemmällä olevalle autolleen, ja ajoi sitten rauhallisen tasaisesti kohti kukkulalla kohoavaa taloaan. Katsoin syrjäsilmällä hänen veitsentarkasti muotoiltuja piirteitään ja tunsin outoa levollisuutta. Voisin varmasti tottua hänen seuraansa, ja hänestä saattaisi tulla jopa parhain asiakkaani. Hän sai minut aidosti tuntemaan jotain.

 

 

OOOO

 

 

Olohuoneesta kantautui hienostunut viulunsoitto, kun puin uusia vaatteita päälleni. En edelleenkään pitänyt Mattin talosta, se oli mielestäni aivan liian suuri yksin asuvalle ihmiselle. Se kuitenkin sai jo osittaisen hyväksyntäni nähtyäni olohuoneen kokonaisuudessaan. Rakastuin siihen välittömästi, vaikken sisustuksesta ja värimaailmasta perustakkaan. Olin lukenut niistä ainoastaan Kittyn varastamista lehdistä, ja mielestäni ne olivat naisen ja homojen hommia. Enkä pitänyt itseäni kumpanakaan.

Matt oli oppinut soittamaan viulua vanhempiensa kustantamien tuntien avulla. En ollut ollenkaan ihmeissäni kuullessani siitä, sillä tiesin rikkaiden ihmisten osaavan kaikenlaisia turhia ja ylimääräisiä taitoja vain rahojensa ja niiden suoman vapaa-ajan avustuksella. Kuitenkin nautin sydämeni pohjasta miehen soitosta, olisin voinut kuunnella sitä tuntitolkulla.

Samalla kun keskityin kuuntelemaan, katsoin itseäni ihmeissäni peilistä. En näyttänyt enää ollenkaan samalta, nuhjuiselta itseltäni kuin aikaisemmin. Mattin tuomat vaatteet olivat laatumerkkiä, varmasti hyvin kalliit.

Silti, kaikesta siitä huolimatta pidin niistä tavattoman paljon.

"Upeaa!" taputin käsiäni yhteen Mattin päättäessään surumielisen sävelmän astuessani olohuoneeseen. Olin katsellut häntä hetken aikaa salaa ovenraosta, osaksi lumoutuneena kuuntelemaan musiikkia, osaksi...no...en todellakaan tiedä.

Matt asetteli viulun varovasti takaisin telineeseensä. Ymmärsin siitä, miten paljon se merkitsi hänelle. Opin miehestä koko ajan lisää, ja sitä mukaan kun opin, aloin myös pitämään hänestä. Siis ihmisenä, ei tietenkään mitenkään muuten. Hän oli asiakas, vieläpä todella hyvin maksava.

"No mutta, nehän sopivat mainiosti!" Matt hymyili iloisena katsoessaan päälläni olevia ostoksiaan. "Heitin aivan arvaamalla kokosi, mutta ilmeisesti se ei mennyt aivan pieleen. Vai mitä itse sanot?"

"Pidän niistä." kerroin totuuden, mutta mieltäni kalvasi eräs toinen asia: "En vain tiedä miten maksan niistä sinulle, ne ovat kuitenkin omaisuuden arvoiset."

Matt naurahti hyväntahtoisesti. "Et sinä niistä maksa millään tavalla, ne ovat lahja."

Yritin juuri tarttua hänen käteensä, kunnes kuulin askeleet joita en aikaisemmin ollut kuullut. Joku saapui huoneseen.

"Ah, Kreivitär!" Matt tokaisi käännyttyään katsomaan ovensuuhun. "Tules tervehtimään uutta vierastamme, ette olekaan ennen tavanneet."

Kurkistin Mattin takaa, ja näin iloisesti luoksemme jolkottelevan karvakasan. Kavahdin askeleen taaksepäin. En ollut koskaan ennen ollut niin lähellä koiraa. Slummialueella oli enimmäkseen vain kodittomia kissoja.

"Tutustukaa te kaksi sillä aikaa tosiinne, kun käyn tekemässä meille jotain syötävää." Matt tokaisi ja silitti ohimennen Kreivittären pehmeää, suklaanruskeaa turkkia. "Kai sinä syöt?" hän huokkasi vielä ovelta ja katsoi kysyvästi suoraan silmiini.

"Juu, ehkä nopeasti jotain." vastasin ja tuijotin taas herkeämättä edessäni jököttävää koiraa, joka nuuhki ilmaa mielenkiinnolla.

"Kiltti hauva.." sopersin hädissäni, ja odotin Kreivittären kohta ampaisevan kurkkuuni kiinni. Niin ei kuitenkaan käynyt. Se katsoi minua silmiin varsin lempeästi, jopa yhtä lempeästi kuin isäntänsä, ja sydämeni suli siihen paikkaan.

"Vain yksi rapsutus, okei?" totesin sille aivan kuin se ymmärtäisi, ja sain vastaukseksi iloisen läähätyksen. En ollut koskaan ennen silittänyt koiraa, mutta oletin sen tapahtuvan samalla lailla kuin kissojenkin kanssa. Henkäisin syvään ja kyykistyin sitten Kreivittären kuonon tasolle.

Kuulin etäisesti Mattin hyräilevän jostain keittiönsä perukoilta, ja taputin Kreivitärtä pari kertaa päälaelle. Ynnäsin mielessäni taas yhden asian, josta pidin Mattin elämässä.

"Niin, minäkin voisin tottua tähän...." kuiskasin salaisuuteni koiralle, joka lipoi iloisin mielin vaalenpunaisella kielellään kasvojani. "Ei yhtään hassumpaa..."

Rapsutettuani Kreivitärtä enemmän kuin sata kertaa jätin sen järsimään huonekaluja ja siirryin tottuneesti ruokahuoneen puolelle.

En ollut koskaan tullut kysyneeksi, miten ihmeessä Mattilla oli varaa asua näin hulppeassa talossa, tai sitä, miksi hän ylipäätänsä asui täällä yksin. Vaikka toisaalta, ei kuulunut sääntöihini sotkeutua liikaa asiakkaiden yksityiselämään, siitä seurasi vain harmia. Kuitenkin, ollessani taas täällä miehen luona sisäinen ääneni tahtoi rikkoa kaikkia suojelemisekseni tekemiäni sääntöjä.

Ja se pelotti minua.

"Toivottavasti pidät appelssiini-salaatista." Matt kuljetti oikeassa kädessään kukkurallista lautasta, ja asetti sen pöydän päähän osoittaen minua istumaan siihen.

"En ole ennen maistanut, mutta eiköhän tuo mene." yritin vastata kohteliaasti, ja katsoin samalla seinällä tikittävää kelloa. Enää puoli tuntia aikaa. Ja senkin Matt käyttäisi ilmeisesti taas syömiseen ja tenttaamiseen.

En kerta kaikkiaan käsittänyt, miksei hän käyttänyt rahojaan paremmin. Ehkä hän halusi vain päästä liiasta eroon palkkaamalla itselleen maksullista jutteluseuraa. No, mikäs siinä, minä vain tein sen mitä käskettiin.

"Perustaisit oman ravintolan, kerta olet noin etevä kokki." ehdotin hänelle katselessani taas kauniisti aseteltua annostani. Matt vain naurahti idealleni.

"Kyllähän muuten voisin, mutta työskentelen isäni apulaisena perheen tietokonefirmassa. Se ei ole mieleistäni työtä, mutta sillä pidän vanhempieni kanssa välit hyvinä."

"Sano heille että otat lopputilin."

"En nyt sentään, siinä lähtisi sitten talo ja suku."

"Ota riski?" yllytin.

"Ei, pidän elämästäni tällaisena, vaikkakin se on liian prameaa makuuni."

"Et siis pidä elämästäsi?"

"Sanotaan, että se ei ole täydellistä, vaikka ehkä sinun silmissäsi se on sitä."

Kohtasin jälleen kerran saman asian, jonka olin kohdannut Lucildan luona. Kaikilta puuttui jotain.

"Ota itsellesi vaimo ja tee lapsia, niin saat ainakin elämään sisältöä." tokaisin ja aloitin lappaamaan appelssiinilohkoja suujuni. Matt katsoi jokaista liikettäni tarkkaavaisena, ja jatkoi jutusteluaan:

"Ehei, en ole sentyyppinen ihminen."

"Minkälainen sinä sitten olet?" kysyin mielenkiinnolla. En oikein ottanut Mattista selvää.

"En oikeastaan itsekään tiedä. Olen vain elänyt elämääni odottaen että jotain jännittävää osuu kohdalleni, mutta niin ei näissä yläluokan piireissä tapahdu tekemälläkään. Ennen kuin tapasin sinut."

Meinasin tukehtua ruokaani. "Ja mitäs jännittävää minussa sitten on? Haluatko itsekin ruveta huoraksi kadulle, vai?"

Mattin kulmakarvat kohosivat suoran kysymykseni kohdalla hetkeksi, mutta laskeutuivat sitten hymyn saattelemana takaisin paikoilleen:

"No ei sentään, mutta avarrat maailmankuvaani suunnattomasti. On mielenkiintoista tavata joku sinunkaltaisesi ihminen."

"Ja maksaa hänelle kovaa tuntipalkkaa kuullaksesi juttuja kadulta." täydensin jälleen ja katsoin häntä suoraan silmiin. Nyt oli hetkeni.

"Vai haluaisitko kenties kokeilla miltä tuntuu..."

Matt nosti kätensä pois alta juuri kun olin asettamassa omani sen päälle. Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus.

"Olen pahoillani." sanoin hiljaa, niin hiljaa että mies tuskin kuuli sitä. Turhauduin ja petyin, että lukuisista yrityksistäni huolimatta Matt väisti jokaisen yritykseni koskettaa häntä, tai päästä niin sanotusti töihin. Oliko minussa jokin vikana? Vatsaani väänsi kummallisesti, en ollut koskaan ennen tullut torjutuksi.

Matt jatkoi syömistään vaiti, ja minä puolestani silmäilin taas kelloa. Se oli aivan liian paljon, herra Helgot odottaisi minun pian seisovan kuistillaan. Pyörittelin vaivaantuneena haarukkaa salaatissani, ja nousin sitten nopeasti ylös tuoliltani.

"Olen pahoillani." toistin uudelleen, nyt hieman kovemmalla äänellä saadakseni Mattin huomion. "Mutta minun täytyy nyt nyt mennä. Kello on jo paljon."

"Mutta voithan sinä vielä jäädä.." Matt totesi ja asetti haarukkansa lautasen reunaa vasten.

"En voi. En pysty enkä halua. Kiitos kovasti vaatteista, ja toivotan sinulle hyvää jatkoa." tuntui, kun en saisi henkeä. Kurkkuani kuristi ja purin huultani pettyneenä. Sitten ampaisin juoksuun.

"SHAUN ODOTA! ÄLÄ MENE!" Mattin huuto soi korvissani kun avasin painavan ulko-oven ja katosin muun liikenteen sekaan.

 

 

OOOO

 

 

Loputtomalta kestävä kaksituntinen oli viimein takanani. Halusin päästä niin kovasti pois, etten huomannut kuinka musta avoauto hiljensi talon pihalle astuessani vasten sääntöjä etuovesta ulos.

Autossa istui Matt. En osannut päättää, perääntyisinkö takaisin Helgotin asunnolle, vaiko marssisin miehen auton luo ja puhuisin suuni puhtaaksi. Kumpikaan vaihtoehto ei miellyttäni, se ensimmäinen varsinkaan. Puuskahdin lopen kyllästyneenä ja sipaisin silmille sojottavat hiukset pois kädelläni.

Sitten astuin esiin kuistin varjoista.

"Mitä sä täällä teet?" kysyin varsin välinpitämättömällä äänellä Mattilta, kun tulin sen auton vierelle. Mies ei katsonut suuntaani, mutta vastasi silti kysymykseeni:

"Tulin viemään sinut kotiin ja maksamaan päivällä jättämäsi rahat. Lähdit niin kiireellä."

"Pidä rahasi, en tarvitse niitä."

"istu nyt kuitenkin kyytiini, et varmasti halua kävellä koko matkaa kotiin."

Vedin käteni pariinkin otteeseen pois oven kahvasta, mutta lopulta tartuin siihen ja vedin sen auki. En vain osannut sanoa Mattille ei.

"Jos kerta vaadit." totesin ja lysähdin miehen vierelle autoon. "Asun kylläkin kaupungin toisella laidalla."

"Oliko sinulla jokin toinenkin syy tulla etsimään minua? Haluatko kenties puhua siitä päiväisestä?" Tartuin härkää sarvista, halusin selvittää missä mennään, jos aioimme jatkossakin tehdä yhteistyötä.

"Jos et pidä miehistä niin miksi sitten valitsit..."

"Laita turvavyösi kiinni, en lähde aikaisemmin ajamaan." Matt keskeytti lauseeni ja katsoi minua tuimasti. Tajusin vaieta siinä vaiheessa, ja jättää kysymykset myöhemmäksi. Kiinnitin vyöni ja koitin hymyillä sovinnon eleeksi.

"Olen valmis, anna palaa."

Auto lipui pois pahimman painajaiseni pihalta, ja katsoin ylläni viipottavaa tähtitaivasta. Olimme molemmat vaiti.

 

 

OOOO

 

"No, tässä tämä nyt on." totesin seisoessamme kotiovellani ja pyörittelin avaimia kädessäni. Matt oli välttämättä vaatinut nähdä missä asun, ja katseli nyt pientä rotanloukkuani arvioiden. "Eihän se mikään palatsi ole, kuten sinulla." huomasin hieman häpeäväni, kun mies ei ilmaissut mielipidettään millään tavalla.

"Haluatko nähdä sen sisältäkin?" heitin kiusallani, vaikka tiesin ettei se ollut hyvä idea. Matt pudisti hennosti päätään ja tokaisi tulevansa toiste.

"Alkaa olla jo niin myöhä, että on parasta lähteä kotiin."

"Niin...kiitos vielä kyydistä."

Kohtasin Mattin katseen ensimmäisen kerran autoon astumisen jälkeen, ja jäimme hetkeksi tuijottamaan toisiamme. Vastoin estelyä sisäinen tahtoni nosti käteni kurkottamaan kohti miehen pehmeää poskea, mutta sen matka tyssäsi jo puolitiehen.

"Ei nyt Shaun." Matt torjui jälleen kerran yritykseni, mutta tarttui hellästi käteeni laskien sen takaisin alas. Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, aivan kuin hän puoliksi olisi toivonut minun tekevän niin. "Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ota tästä rahat kuluttamastani ajasta."

Katsoin kättäni, jonne Matt oli juuri jättänyt ison tukun rahaa. Yritin tyrkyttää sitä takaisin, mutten onnistunut. Kuistin valo syttyi palamaan, ja kavahdimme Mattin kanssa kauemmas toisistamme. Hän sanoi nopeasti heipat ja poistui sitten autolleen.

Emme taaskaan sopineet koska näemme seuraavan kerran. Jos enää näemme. Avasin oven samaan aikaan, kun joku veti sitä auki. Hyvä etten kaatunut nenälleni lattiaan.

"Ai se olitkin sinä." Kittyn naama pilkisti oven toiselta puolelta. "Luulinkin kuulevani puhetta. Onko sinulla joku seurassasi?"

Pudistin päätäni, puhuinhan puoliksi totta.

"Ajattelin laittaa ruokaa tytöille ja meille, kai olet nälkäinen?" Kitty jatkoi kyselemistään suunnatessani lavuaarin luokse. Hän kantoi käsissään tarjotinta, jossa ilmeisesti komeili isokin kasa ruokaa.

"Tuleeko Rogerkin?" töksäytin ohimennen ja upotin lasini kylmään kraanaveteen. Kitty katsoi minua oudoksuen.

"Mikä kysymys tuo nyt oli?" hän ihmetteli ja kääntyi lähteäkseen pihalle.

"Ei kai sitten mikään." mutisin ja kuulin kuinka ovi kolahti kiinni takanani.

Kaadoin huolimattomuuttani vettä uudelle paidalleni ja lysähdin kiroten lattialle istumaan. Ajatukseni vaelsivat taas takaisin Mattin luo, en osaa itsekään selittää miksi. Hän oli kuin mysteeri, josta halusin tietää kaiken.

Pelkäsin vain, että menettäisin siinä samalla sydämeni.

Sääntö numero yksi: Älä KOSKAAN kiinny asiakkaisiin.

 

OOOO

 

 

"Voi perkeleen poronmakkarat!" Kitty kirosi grilliin hiiltyneilleherkuilleen, kun liityin hänen seuraansa. Muut tytöt olivat vielä omilla teillään, mutta uskoin ruoan tuoksun houkuttelevan heidät paikalleen.

"Tarvitsetko apua?" tokaisin ennen kuin istuuduin paikalleni. Kitty pudisti päätään raivokkaasti.

"Kyllä minä näille makkaroille näytän, kuka määrää!"

"Saanko kysyä yhtä asiaa?" utelin naisen kokkauksen lomassa. Hän mumisi jotain vastaukseksi, ja oletin sen olevan myöntävä vastaus.

"Mikä on sinun ja Rogerin välinen suhde?"

"Kuinka niin?"

"Olen kuullut ja huomannut, että olette hieman läheisempiä kuin muut."

"Niin...?"

"Ajattelin vain, miksi et ole kertonut asiasta minulle? Olemme sentään kämppiksiä. Ja ihmettelen että....pidätkö tosiaan hänestä?"

"Mitä väliä sillä on?" Kittyn vastaus suorastaan huokui välinpitämättömyyttä. Hän selvästi yritti salata oikeita tunteitaan.

"Roger on toisinaan oikein kiltti ihminen, ei hänessä mitään vikaa ole." hän jatkoi asetellessaan lautasia pöytään ja vei siitä yhden mukanaan sisälle. Yritin vielä jatkaa aihetta, mutta Kitty vain heilautti kättään mennessään. Ehkä sitten toiste.

Nyt tahdoin vain täyttää tyhjyyttään huutavan vatsani.